Wise words #1

”When the power of love overcomes the love of power, the world will know peace.”

                                                                                                                     – Jimi Hendrix

 Tukholmassa on elokuvafestivaalit ja ylläoleva sitaatti John Ridleyn ohjaamasta Jimi Hendrix elokuvasta All is by my side iski suoraan sydämeeni. Niin totta ja deepiä, ehkä uusi mottoni. Huomasin, että Lilyn Toimituksen palstalla kysyttiin taannoin ”Minne matkustaisit aikakoneella?”. Minut voisi heti transportoida Woodstockiin vuoteen 1969. Olen fiilistellyt kyseistä periodia jo kauan vaikka tiedän romantisoivani sitä. En oikeasti haluaisi elää hippikommuunissa, jossa minun oletetaan kulkevan ympäri topless 24/7, ja jossa jokainen hieman ylipainoinen hippimies olettaa pääsevänsä pöksyihini koska ”free love and all that”. Ei kiitos, paras aika on kai kuitenkin nyt. Mutta katsoessani kesällä The Doors dokumentin When You’re Strange, ymmärsin, mikä minua tuossa ajassa kiehtoo. Aikana ennen internettiä uuden musiikkin metsästäminen oli työlästä puuhaa. Kun uutta musaa sitten kuuli se oli maailmaa järisyttävää. Kaikki oli uutta, musiikkityyleistä artistien lavapersoonallisuuksiin ja friikkeihin vaatteisiin. Yleisö oikeasti sekosi kun idoli astui lavalle. Kyllähän tuota tapahtuu vieläkin, mutta sanoisin harvemmin ja hillitymmässä mittakaavassa. Nykyään tuntuu, että kaikki on jo nähty ja cool and bored –yhteiskunnassamme kukaan ei oikeasti viitsi seota, vaan kaikki keskittyvät keikalla instagram-filtterin valitsemiseen. Tottakai nytkin tehdään aivan mahtavaa musiikkia ja jonkun ihmisen korottaminen sellaisiin jumalallisiin sfääreihin, että pyörtyy konsertissa ei varmaan ole aivan tervettä. Pointtini on ehkä vain se, että olisin halunnut kokea sen huuman, joka Woodstockinssa vuonna 1969 koettiin (jos ei oltu liian aineissa). Silloin oltiin vielä ideologisia ja jaksettiin uskoa siihen, että maailmaa voi muuttaa protestoimalla ja musiikin voimalla, ja että juuri meidän sukupolvemme tulee olemaan se muutos. Tässä desillusioituneessa individualismin ajassa kaipaan tuollaista kollektiivista euforiaa ja tulevaisuuden optimismia. 

tumblr_msq4r8JLA61rv43zto1_500.jpg

tumblr_ll3rx4oqjr1qiogu5o1_r1_500.png

Ja vielä elokuvasta: se oli hyvä mutta ei mindblowing. Ridley keskittyy vuoteen 1966, jolloin The Jimi Hendrix Experience perustettiin Lontoossa, he levyttivät ekan levynsä ja breikkasivat maailmalla. Kun yhteen elokuvaan ei yritetä tunkea henkilön koko elämänkaarta säästytään pintaraapaisuilta ja päästään oikeasti paneutumaan artistin sisimpään. Hendrixiä ei myöskään glorifioida, hänet kuvataan ”tavallisena” ihmisenä, jolla on rutkasti ongelmia, hän esimerkiksi hakkaa aika ajoin tyttöystäväänsä (huom! tämä ei ole normaalia toimintaa) ja vaikuttaa todella rasittavalta poikaystävältä. OutKastin toinen puolisko André 3000 näyttelee Hendrixiä ja hän on aivan LOISTAVA. He ovat kuin kaksi marjaa ja en voi olla epäilemättä, että Hendrix ei kuollutkaan, vaan meni jonnekin salaiseen paikkaan ja syväjäädytti itsensä palatakseen noin 20 vuoden kuluttua André 3000:in hahmossa, niin kuin Austin Powers teki (siis syväjäädytti itsensä, ei ilmestynyt André 3000:ina). Tästä päästäänkin aasinsiltaa pitkin elokuvan puvustukseen. ”It’s got Austin Powers written all over it. I would not be seen dead in anything like that”, kommentoi Kathy Etchingham, Hendrixin ex-tyttöystävä, joka ei ollut mielissään elokuvasta, eikä varsinkaan vaatteista, joita häneen perustuva roolihahmo oli pantu käyttämään. Elokuvan heikot kohdat olivatkin puvustus, joka ei ollut niin esteettisesti miellyttävä kuin se olisi voinut olla (eteenkin Kathyn outfitit tekivät hänen hahmostaan todella nössömäisen ja ymmärrän, miksi oikea Kathy pahastui), ja Hedrixin oman musiikin puuttuminen elokuvasta, koska hänen perintöään vaaliva säätiö ei antanut siihen lupaa. Elokuvassa käytetään paljon aikalaismusiikkia, joka inspiroi Hendrixiä ja pakko myöntää, että se toimii hyvin. En kuitenkaan tiennyt tästä Hendrix-musiikin-puutteesta ennen elokuvaan menoani, ja odotin koko ajan jotain mehevää konserttikohtausta jossa pärähtää soimaan All along the watchtower tai joku muu klassikko. Kun elokuva sitten loppui tunsin itseni hieman petetyksi, sellainen ”oliko tämä nyt tässä” – fiilis. Siihen ei auttanut muu kuin kolmetuntisen Woodstock dokumentäärimaratonin aloittaminen (löytyy YouTubesta).

jimi-hendrix_axis-bold-as-love.jpg

Woodstock-1969-4.jpg

Woodstock dream outfit. Boobs out tottakai, ollaanhan Woodstockissa.

Kuvat: Tumblr

 

Kommentit (1)
  1. Hyvä kirjoitus!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *