Täyden kulhon vertauskuva
Kun istuin alkuviikosta palaverissa vankilan sosiaalityöntekijän kanssa ja nivoimme yhteen vankeuteeni liittyviä vaiheita, hän kysyi: ”Mitä opit vankeutesi aikana?” Mietin hetken ja pohdiskelun jälkeen totesin tiivistetysti: ”Antamaan anteeksi itselleni.” Hän kuunteli tarkkaan, kun selitin hänelle mitä tarkoitin sillä. Kerroin, että ilman sitä olisin jumiutunut syyttelemään itseäni omista teoistani, enkä olisi pystynyt jatkamaan eteenpäin. Eteenpäin tiellä, jonka aikana syväluotasin elämäni eri vaiheet ja ne risteyskohdat, jotka lopulta johtivat väkivallan tielle ja sen myötä vankilaan.
Eilen annoin jälleen anteeksi itselleni tilanteen, jossa minun ja Ihanaiseni vanhimman lapsen välille syntyi konfliktitilanne. Se eskaloitui kriisiksi, jossa oli useita pahoitettuja mieliä ja epäonnistuneita tavoitteita, vaikkakin ne olivat jaloja sellaisenaan. Suurin epäonnistumiseni oli ollut se, etten kyennyt hyväksymään omaa rajallisuuttani omien tunteideni ilmaisijana. Annoin periksi ja esiteinille jäi melko epäselväksi se, että hänen sanansa voivat satuttaa hyvin syvästi. Niin minua tai Ihanaistani. Tai ketä tahansa muuta, joka vain kykenee jonkinlaiseen sisäiseen tunne-elämään ja on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.
Anteeksiannon taidon avulla en jäänyt jumiin tuohon kriisiin, vaan pystyin ottamaan askeleen eteenpäin. Sen seurauksena sain tyhjennettyä mieleni ja pystyin palaamaan tuohon hetkeen myöhemmin tietoisempana, täysin omasta tahdostani. Näin tekemäni virheet, jotka positiivisen sijaan vaikuttivat negatiivisesti. Näin tilanteen opettavaisena, enkä arvovaltatappiona. Siis sellaisena, jona aikuinen voi konfliktin lapsen kanssa kokea. Opin muista, mutta ennen kaikkea opin itsestäni. Opin lisää omista vajavuuksistani.
Ääriä myöten täynnä olevaa ei voi täyttää
Vertauskuvallisesti sanottuna, minä olen kuin kulho. Täyttä kulhoa ei voi enää täyttää ja jatkamalla kaatamista ei saa kuin sotkua aikaiseksi. Kannu, josta kaadetaan, on minun itseni käsissä ja sen sisältö on minun mielipiteeni.
Tuon vertauskuvan sanoma on se, että mielipiteet voivat tukahduttaa todelliset aistihavainnot ja tehdä sokeaksi kulloisessakin hetkessä vallitsevalle tilanteelle. Mikään ei estä kehittämästä itseään niin tehokkaasti, kuin oma mielipide itsestä. Minä en tarvitse tätä tai tästä ei ole mitään hyötyä minulle tai en minä kuitenkaan kehity tässä tai tämä on turhaa työtä. Tällä tavalla itsestään ajattelevan seurassa on ensinnäkin hyvin epämiellyttävää oleskella, mutta ennen kaikkea tällä tavalla ajatteleva aiheuttaa itsellensä tarpeetonta kärsimystä. Ja kärsimys voi olla suoraan itsellensä aiheutettua tai muiden avulla tuotettua, vaikkei henkilö itse kokisikaan kärsivänsä. Kärsimys, mitä ei itsessään tunnista, on ehkä katalinta ja vahingollisinta kärsimystä mitä voi olla. Sellaista kokeva voi pitää kokemaansa tunnetta jopa onnellisuutena! Vankilat pursuavat tällaisia ihmisiä, mutta poikkeuksiakin löytyy. Ne vain ovat todella harvassa.
Jos luet tätä ja ajattelet, ettei tällaisen vankilakundin kirjoitukset voisi tarjota yhtään mitään, niin olet silloin varmaan täysin oikeassa itsesi kannalta juuri tällä hetkellä. Toisaalta, jos ajattelisit näin, niin et olisi lukenut tähän saakka tai olisit ainakin vain suorittanut lukemisesi silmäillen ja etsien jotain josta provosoitua. Kulhosi on siis ääriä myöten täynnä, eikä sen sisälle mahdu enempää. Minun kannustani kaadettu mielipide ei pysy sisällä, vaan valuu reunojen yli.
Jos taas luit tänne saakka ja lukemaasi pohtien, ehkäpä hieman sisäistäen, suosittelen täyttämään kulhoasi monipuolisemmin muistakin kannuista. Monta tällaista suositeltavaa kannua löytyy esimerkiksi kirjastojen hyllyiltä, elämänkerta-kategorioista ja sieltä, missä sijaitsevat buddhalaisen elämänfilosofian teokset.
