Pelargonioita, pekonia ja peiliin katsomista

Maanantai-aamuna istuin kahvikuppi kädessä Ihanaiseni parvekkeella. Katselin kuinka aamuaurinko loi säteensä kaiteella oleviin kukkalaatikoihin ja niissä oleviin pelargonioihin, jotka Ihanainen oli istuttanut edellisenä perjantaina. Nousin ja katsoin parvekkeen vasemmalle sivulle, missä näin edellisenä päivänä rakentamani 150 x 70 kasvatuslaatikon ja johon olimme yhdessä istuttaneet luumutomaatin taimenen sekä kylväneet muutamien lajikkeiden siemeniä. Tomaatissa oli jo ostohetkellä kypsyneitä marjoja, joita Pikkusälli oli käynyt jo sunnuntai-iltana korjaamassa.

Palasin sisälle ja näin ruokapöydän, jonka ääressä olimme nauttineet aamupalan. Olin herännyt meistä ensimmäisenä ja valmistin aamupalaksi paistettua pekonia sekä keitettyjä kananmunia. Aloittaessani kattamaan pöytää Ihanainen herätteli lapset ja istuessani itse pöytään kaikki olivat jo hereillä. Pikkusälli totesi pöydän ääressä, että [aamupala] oli tehty rakkaudella. Nuori Kettu sanoi ensin ”yök” pekonille, mutta vaivihkaa naposteli niitä kaksi menemään.

Aamu tuntui hektiseltä, vaikkei kenelläkään ollut kiire kouluun tai päiväkotiin, saatikka töihin. Lähtiessäni itse kouluun minusta tuntui, että en ollut vielä oikein herännyt. Ehkä sen takia aamu tuntuikin niin hektiseltä, vaikkei todellisuudessa ollut mitään kiirettä. Olin silti nauttinut tuosta aamusta, joka oli ensimmäinen laatuaan: Arkiaamu minun perheeni kanssa, jolle huolehdin herättyäni päivän tärkeimmän* aterian.

Kuu taivaalta ja muita mahdottomuuksia

En tiedä muista ja voinkin todeta tämän vain omasta puolestani, mutta onneni löytyy tällaisista arkeen liittyvistä täysin tavanomaisista asioista. Tiedän, että tähän vaikuttaa suuresti aiemmat käänteet elämässäni ja kokemukset, joiden myötä olen joutunut tarkastelemaan oman elämäni mielekkyyttä. En soisi samanlaisia kokemuksia kenellekään, mutta niillä on ollut merkittävä vaikutus ajattelu- ja toimintamalleihini. Niinpä tulen onnelliseksi jo siitä mitä minulla nyt on ja kykenen todennäköisesti arvostamaan paljon paremmin niitä asioita, joita saan myöhemmin osakseni elämääni.

Tästä yhdestä asiasta olen kuitenkin täysin varma: Tyytymättömyys on pääosin ihmisen itsellensä aiheuttamaa. Jos tavoittelee toimissaan kuuta taivaalta, voi totisesti tulla pettymään yhä uudelleen ja uudelleen. Ellei osaa olla tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on eikä osaa arvostaa ympärillä olevia läheisiä, niin konfliktit ovat täysin taattuja. Mikäli mielellään näkee ongelmien juurisyyt itsensä ulkopuolella, niin se tekee sokeaksi omille vajaavaisuuksille ja omalle inhimillisyydelle. Sellaisen ihmisen seurassa ei ole miellyttävää oleilla, saati elää täysipäiväisesti.

Onnellisuuden avain ei ole mikään salaisuus eikä siihen liity mitään salatieteitä. Se on tämä: Ole armollinen itsellesi ja anna itsesi olla inhimillinen, kaikkine virheineen ja vajaavaisuuksineen. Se mitä olet itsellesi, tulet olemaan myös muille.

***

* Aamupalan tärkeys ilmenee sen herättävässä vaikutuksessa. Yöpaaston aikana kehon metaboliavaihdos on saanut aikaan sen, että keho käyttää polttoaineena kehoon varastoitunutta rasvaa. Keho pärjää kyllä rasvan turvin vallan mainiosti, mutta aivot joutuvat sinnittelemään pihin energiatuoton takia alikierroksilla. Aivot kuluttavat nimittäin melkoisen osan kehon saamasta sokerista painoonsa nähden ja rasvan muuttaminen takaisin sokeriksi on verrattain hidasta ja työlästä puuhaa. Niinpä lounaan päätyessä päivän ensimmäiseksi ateriaksi aivot joutuvat priorisoimaan toimintojaan ja tämä näyttäytyy alentuneena vireystilana ja heikentyneenä kykynä käsitellä uutta informaatiota. Tästä syystä pidänkin aamupalaa päivän tärkeimpänä ateriana, erityisesti lasten kohdalla.

Suhteet Piha ja puutarha Ystävät ja perhe Syvällistä

Me teini-iän jatkoaikaa elävät miehet

28366323123_242279a8f5_b.jpg

En muista minkä kautta törmäsin Jonna Joutsenen 18.5. kirjoitettuun IL-kolumniin, mutta ajatuksia se minussa ainakin herätti. ”Vapailla markkinoilla olevat miehet tuntuvat hakevan yhden illan iloja tai epämäärisiä tapailusuhteita, joissa eletään jopa vuosia eräänlaisessa välitilassa vailla aikomustakaan sitoutua.” Seuraavassa kappaleessa hän kirjoittaa, että ”minun ei tee mieli ottaa vuosien riskiä siitä, johtaako suhde lopulta mihinkään.”

Parisuhteen rakentaminen on aina riskialtista. Kun heittäytyy rakentamaan suhdetta, jossa vääjäämättä joutuu alttiiksi myös todelliselle itselleen toisen peilaamisen kautta, niin siinä todellakin enemmän riskiä kuin sinkkuelämässä (missä ystävät harvoin kyseenalaistavat omia näkemyksiäsi). Tuon kaiken lisäksi elämä itsekin tuo kuvioon epävarmuustekijän, sillä elämä saattaa katketa vaikkapa jo tänään suojatietä ylittäessä. Itse en kyllä jättäisi suojateitä ylittämättä, vaan uskallan ottaa tietoisen riskin.

Deittailun yksi ikävä puoli miehille on se, että siinä vääjäämättä korostetaan omaa erinomaisuutta ja piilotellaan tai vähätellään omia heikkouksia. Niinpä syvällisempää yhteyttä etsivä nainen todennäköisesti törmää enemmän kiiltokuvamaisiin ”tyhjiin kuoriin”, joita kiinnostaa enemmän itseensä satsaava elämäntapa. Tai siltä se saattaa ainakin vaikuttaa. Todennäköisempää on kuitenkin se, että siellä henkilöhistorian taustalla voi olla melkoisia haavoja estämässä sitoutumista. Minä en ainakaan osoittaisi silloin syyttävällä sormella yhtään ketään, vaan kävisin tarkastelemassa itseäni peilistä ja kysyisin: ”Mitä minä itse ihan oikeasti haluan ja millaisen ihmisen kanssa?”

Valmius sitoutua vaatii myös kykyä

Miehen todellisen sitoutumiskyvyn asteen voi selvittää melko helposti esittämällä sellaisia kysymyksiä, joihin ei voi vastata helposti: ”Minkälainen suhde sinulla on tai oli isääsi?”, ”jos olisit isä, niin millaisena isänä näkisit itsesi?” tai ”mitä asioita arvostat toisissa ihmisissä?” Tätä kutsutaan myös termillä keskustelu ja usein sellaisen ylläpitämiseen tarvitaan sosiaalista taitoa. Jos toinen kykenee vastaamaan tuollaisiin haastaviin kysymyksiin tavalla, joka synnyttää myös vastavuoroista keskustelua, niin tuolla ihmisellä on kyky sitoutua. Sitoutumistahdon pohjaksi kun valitettavasti vaaditaan tietynlaisia valmiuksia.

Ilta-Sanomien sivuilla pari vuotta sitten Jonna Joutsen kertoi, ettei ole koskaan seurustellut. Hänellä on karkeasti saman verran kokemusta sinkkuelämästä kuin minulla parisuhde-elämästä, vaikka olenkin häntä muutamia vuosia vanhempi. On siten hieman kornia, että hän kirjoittaa sitoutumiskammosta kuin se olisi toisten vika. Mitä enemmän elämää näkee ja oppii tuntemaan erilaisia ihmisiä itsensä lisäksi, niin yksi asia on universaali: Syy vaikeuksiin löytyy yleensä ihan omasta peilikuvasta.

Suhteet Parisuhde Sinkkuus Syvällistä