Maanantai-aamuna istuin kahvikuppi kädessä Ihanaiseni parvekkeella. Katselin kuinka aamuaurinko loi säteensä kaiteella oleviin kukkalaatikoihin ja niissä oleviin pelargonioihin, jotka Ihanainen oli istuttanut edellisenä perjantaina. Nousin ja katsoin parvekkeen vasemmalle sivulle, missä näin edellisenä päivänä rakentamani 150 x 70 kasvatuslaatikon ja johon olimme yhdessä istuttaneet luumutomaatin taimenen sekä kylväneet muutamien lajikkeiden siemeniä. Tomaatissa oli jo ostohetkellä kypsyneitä marjoja, joita Pikkusälli oli käynyt jo sunnuntai-iltana korjaamassa.

Palasin sisälle ja näin ruokapöydän, jonka ääressä olimme nauttineet aamupalan. Olin herännyt meistä ensimmäisenä ja valmistin aamupalaksi paistettua pekonia sekä keitettyjä kananmunia. Aloittaessani kattamaan pöytää Ihanainen herätteli lapset ja istuessani itse pöytään kaikki olivat jo hereillä. Pikkusälli totesi pöydän ääressä, että [aamupala] oli tehty rakkaudella. Nuori Kettu sanoi ensin ”yök” pekonille, mutta vaivihkaa naposteli niitä kaksi menemään.

Aamu tuntui hektiseltä, vaikkei kenelläkään ollut kiire kouluun tai päiväkotiin, saatikka töihin. Lähtiessäni itse kouluun minusta tuntui, että en ollut vielä oikein herännyt. Ehkä sen takia aamu tuntuikin niin hektiseltä, vaikkei todellisuudessa ollut mitään kiirettä. Olin silti nauttinut tuosta aamusta, joka oli ensimmäinen laatuaan: Arkiaamu minun perheeni kanssa, jolle huolehdin herättyäni päivän tärkeimmän* aterian.

Kuu taivaalta ja muita mahdottomuuksia

En tiedä muista ja voinkin todeta tämän vain omasta puolestani, mutta onneni löytyy tällaisista arkeen liittyvistä täysin tavanomaisista asioista. Tiedän, että tähän vaikuttaa suuresti aiemmat käänteet elämässäni ja kokemukset, joiden myötä olen joutunut tarkastelemaan oman elämäni mielekkyyttä. En soisi samanlaisia kokemuksia kenellekään, mutta niillä on ollut merkittävä vaikutus ajattelu- ja toimintamalleihini. Niinpä tulen onnelliseksi jo siitä mitä minulla nyt on ja kykenen todennäköisesti arvostamaan paljon paremmin niitä asioita, joita saan myöhemmin osakseni elämääni.

Tästä yhdestä asiasta olen kuitenkin täysin varma: Tyytymättömyys on pääosin ihmisen itsellensä aiheuttamaa. Jos tavoittelee toimissaan kuuta taivaalta, voi totisesti tulla pettymään yhä uudelleen ja uudelleen. Ellei osaa olla tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on eikä osaa arvostaa ympärillä olevia läheisiä, niin konfliktit ovat täysin taattuja. Mikäli mielellään näkee ongelmien juurisyyt itsensä ulkopuolella, niin se tekee sokeaksi omille vajaavaisuuksille ja omalle inhimillisyydelle. Sellaisen ihmisen seurassa ei ole miellyttävää oleilla, saati elää täysipäiväisesti.

Onnellisuuden avain ei ole mikään salaisuus eikä siihen liity mitään salatieteitä. Se on tämä: Ole armollinen itsellesi ja anna itsesi olla inhimillinen, kaikkine virheineen ja vajaavaisuuksineen. Se mitä olet itsellesi, tulet olemaan myös muille.

***

* Aamupalan tärkeys ilmenee sen herättävässä vaikutuksessa. Yöpaaston aikana kehon metaboliavaihdos on saanut aikaan sen, että keho käyttää polttoaineena kehoon varastoitunutta rasvaa. Keho pärjää kyllä rasvan turvin vallan mainiosti, mutta aivot joutuvat sinnittelemään pihin energiatuoton takia alikierroksilla. Aivot kuluttavat nimittäin melkoisen osan kehon saamasta sokerista painoonsa nähden ja rasvan muuttaminen takaisin sokeriksi on verrattain hidasta ja työlästä puuhaa. Niinpä lounaan päätyessä päivän ensimmäiseksi ateriaksi aivot joutuvat priorisoimaan toimintojaan ja tämä näyttäytyy alentuneena vireystilana ja heikentyneenä kykynä käsitellä uutta informaatiota. Tästä syystä pidänkin aamupalaa päivän tärkeimpänä ateriana, erityisesti lasten kohdalla.