Asemani isähahmona miehen mallin sijaan

5213643223_04309e92a9_b.jpg

Lainasin alkuviikosta kirjaston uutuus-hyllystä Isätarinat : elämämme isähahmot – sijaishuollossa kasvaneiden lasten, nuorten ja aikuisten kokemuksia ja muistoja. Kirjan nimi on tietenkin ilmeinen nimihirviö, mutta pituudestaan huolimatta informatiivinen. Jopa niin, ettei minun tarvitse tässä alkaa avaamaan sitä. 🤭 Mutta siitä syntyneet ajatukset minä avaan tässä seuraavaksi.

En ole biologinen isä, mutta siitä huolimatta elämässäni on kolme lasta. He kaikki ovat Ihanaiseni aiemmasta liitosta ja heidän isänsä on heidän elämässään läsnä vähintäänkin fyysisesti. Yhteisistä keskusteluistamme (myös lasten läsnä ollessa) päätellen minusta on tullut eräänlainen ”isähahmo.” Tämä tuli esimerkiksi ilmi taannoin, kun esille nousi lasten käyttämä nimitys omasta äidistään. Kysyin, että ”milläs minua sitten voisi kutsua?” Nuori Daami eli vanhin heistä ehdotti nimitystä daddy. Ymmärrän nimityksen sisältämän viitekehyksen tuollaisen 10-vuotiaan tytön näkökulmasta, mutta näin aikuisena pitäisin hieman arveluttavana kyseistä nimitystä. Saattaisinkin hyvinkin valua maanrakoon kaupungilla, jos tyttö kutsuisi minua kovaan ääneen tuolla kutsumanimellä. Olemmekin nauraneet tuolle keskustelulle myöhemmin rakkaani kanssa.

Isähahmo on tavallaan validoitu muullakin tavalla: Kettu, eli ekaluokkaa päättelevä poika, on tarjonnut minulle ikkunan isä-poika-keskusteluihin. Siis niihin keskusteluihin, joita minulla ei varsinaisesti tule ikinä olemaan ja joihin saan näkökulmaa olemalla jotakin vastaavaa: Aikuinen mies, johon voi luottaa ja turvata, ja joka on aidosti kiinnostunut lapsen päänsisäisestä elämästä ja tämän teoista. Edellinen keskustelumme syntyi viime viikonloppuna saunassa ollessamme ja sen aiheena olivat pelot. Vastasin hänen kysymykseensä ”pelottaako sua mikään?” rehellisesti ja kuvailin, että suurin pelkoni olisi jos heille (Ihanaiseni mukaan luettuna) sattuisi jotakin. Vastaukseni veti hänet hetkeksi hiljaiseksi, mutta sen jälkeen hän vastasi omaan kysymykseensä yhtä rehellisesti.

Rehellisimmän kuvan asemastani eräänlaisena isähahmona antaa Pikkusälli, sillä välillemme syntynyt kiintymyssuhde (kyllä sitä voi siksi jo kuvailla) on muuttanut hänen tapaansa suhtautua minuun. Kun aiemmin olin täysin hyväksytty leikkikaveri, niin tänään olen myös täysin hyväksytty lohduttaja oman äitinsä rinnalla. Toki tulee niitä päiviä, jolloin äidin lohdutus tuntuu parhaimmalta ja on ainoa mikä saa rauhoittumaan tehokkaasti, mutta hädän keskellä minäkin kelpaan tuohon tehtävään. Se on aika iso ja merkittävä askel, josta monet biologiset isätkin ovat varmasti samaa mieltä.

Ei nimi miestä pahenna, vaan etäisyys

Isätarinat -kirjassa oli kirjoitus, jossa nuori nainen kertoi, ettei hänestä tuntuisi luonnolliselta kutsua sijaisisäänsä isäksi, läheisestä suhteesta huolimatta. Olen itsekin tätä mieltä, mutta loppukädessä lapsihan sen itse päättää millä nimityksellä kutsuu aikuista etunimen sijaan. Keskustelin tästä Ihanaiseni kanssa ja totesin, että onhan ruotsalaisilla pappa ja ukki-nimityksestä toisen koon poistamalla saa nimen uki. Siis ihan vain vinkkinä, jos etunimeni alkaa hämärtymään jossain vaiheessa.

Kirjassa on muuten myös sydäntä riipiviä tarinoita isähahmoista, jotka ovat jääneet tunnetasolla etäisiksi. Ja se kolahti minuun aika pahasti. Ehkä se johtuu siitä, ettei isäni oikein osannut oikeasti asettua tasolleni. Ei hänellä tainnut olla siihen oikein keinojakaan, saatikka mahdollisuuksia. Hän piti minusta hyvin huolen, mutta silti lapsuudesta ja nuoruudesta jäi käteen tunnetasolla etäinen suhde. Samaa yritän välttää näiden kolmen lapsen kanssa, sillä etäisyys tuntuu oikeasti luissa ja ytimissä. Eikä etäiselle ihmiselle pysty jakamaan huolia ja murheitaan, mikä taas auttaisi mielettömästi niiden käsittelyssä. Haluan aidosti tukea näitä lapsia selviämään omista henkilökohtaisista haasteistaan, jos he siihen vain tukea minulta hakevat.

Joitain vuosia sitten minusta olisi ollut vaikeaa käsitellä itseäni isähahmona miehen mallin sijaan. Tänään asian laita on toinen. Miehen malliksi minusta ei oikein ole, sillä minulle tarjotut miehenmallit ovat olleet niin tiukasti lokeroituja ja tunkkaisia ajatusmaailmoiltaan. Lisäksi minusta olisi hiukan vääristävää ajatella, että olisin jotenkin miehen malliksi. Jospa olisinkin kaikkinensa virheistään oppivan ihmisen malliksi? Kun osa hyvin mallikkaista miehistä eivät ikinä ota opiksi tekemistään virheistä.

Perhe Parisuhde Lapset Vanhemmuus

Meikkiosaston muukalainen

Ostin tänään elämäni ensimmäisen meikkivoiteen, Joe Blascon, sävyltään Olive Beige 2. Olin Sokoksen meikkiosastolla yhtä vieras kuin avaruuden muukalainen takapihan nurmikolla ja erotuin varmasti muista asiakkaista kuin peukalossa oleva jäätävän kokoinen tikku. Minä olin noviisina meikkiostoksilla luodakseni roolin myöhemmin pidetyissä kesäteatterinäytelmän kuvauksissa, missä otettiin kuvia tiedotusvälineitä ja markkinointia varten. Illalla avasin television ja näin, kuinka Marianne Kallio pesi oman meikkinsä riisuakseen omaksumansa roolin tv-sarjassa sinkut paljaana sekä näyttääkseen todellisen persoonallisuutensa tuon roolin takana. Ja aloin voida pahoin.

Minulla ei ole mitään ongelmia siinä, että levitän meikkivoidetta kasvoilleni jotain roolia varten. Itse asiassa se on tärkeä osa transformaatiota, jossa rakennan persoonallisuuteni ulkopuolelle kuoren: Pintakerros, josta tulee ulkopuoliselle stereotypioiden kautta mielleyhtymiä omiin elämänkokemuksiinsa, tapaamiinsa tai näkemiinsä ihmisiin. Meikillä (tai ehkä tässä yhteydessä tuttavallisemmin maskilla) on myös teknisempi funktio, mutta en itse näe sitä omin silmin. Maskeeraus on enemmänkin silta, jonka ylittäessä minusta tulee jokin muu.

Niinpä minusta on järisyttävää se, että monien ihmisten päivän aloittavana rutiinina on meikkaaminen eli käytännössä ulkoisen persoonallisuuden piilottaminen. Katsoessani Marianne Kallion jaksoa näin kuinka esille tuli Mariannen oma ja erittäin persoonallinen puoli hänen ulkonäöstään: Se, johon haluaisi ennemmin tutustua, ja jonka kokee heti ensisilmäyksellä aidoksi. Jotenkin minusta alkoi tuntumaan hirveän väärältä se, että kulttuurissamme kasvojen ehostamisella piilotetaan niin paljon olennaista ja merkitsevää.

Suhtautuminen meikkeihin kertoo myös paljon ihmisestä

Kirjoitan tietenkin elämänkokemuksen värittämänä ja on paljon ihmisiä, jotka eivät ajattele tavallani. Heistä ehostautuminen on jotain henkilökohtaista ja itsemääräämisoikeuteen kuuluvaa. Totta kai jokainen saa tehdä kehollensa mitä huvittaa, mutta kysyisin kuitenkin heiltä ensin yhtä asiaa: Millaisen mielikuvan luot toiselle ilman ehostusta oikeasti? Mitä väliä sillä on oikeasti, jos joku näkee väsymyksen runtelemat silmänaluset ja kysyy: ”Miten sinä näytät noin väsyneeltä?” Pahimmassa tapauksessa kysymyksestä voi ottaa hetkeksi itseensä ja pilata aivan itse omalla päänsisäisellä maailmalla päivänsä, mutta parhaimmassa tapauksessa se voisi laukaista keskustelun omasta jaksamisesta eli niin sanotun maallikkoterapiasession. Tiedäpä sitä. Niin, ja onhan niitäkin maailmankatsomukseltaan rajoittuneita, jotka eivät siedä naturelleja kasvoja. Toisaalta heidän ajattelumalleissaan saattaa tällöin olla jotain muutakin vinoutunutta.

Etuni näin miehenä ja siten rankan kaavamaisesti meikittömänä on ollut juurikin se, että kasvoiltani näkee päiväni ”epistolan” eli selkeämmin ilmaistuna moodini. Väsymyksestä riutuneet silmäni kertovat selkeästi sen, jos edellinen yö ei ole syleillyt minua levollisilla unilla. Lievästi rokonarpiset kasvoni kertovat jonkinlaisesta aknesta menneisyydessä ja vino nenäni siitä, että saavuin tähän maailmaan kasvot edellä. Nämä kasvot tällaisenaan ovat minun elämäni tuote, eikä minulla ole tarvetta häivyttää niitä piiloon. Kirjoitan tässä tietenkin itsestäni miehenä, mutta mikään ei estä ajattelemasta samalla tavoin naisena tai sellaisena henkilönä, jonka elämään kuuluu itsensä maskeeraaminen.

Mutta hetkinen! Kirjoittamastani voisi päätellä, että tuomitsen meikatut kasvot? Ei suinkaan. Suhtaudun varauksella persoonallisuuden häivyttämiseen ja sellaiseen ehostamiseen, jonka seurauksena syntyy kärsimystä aiheuttavia ajattelumalleja meikkaajalle itselleen. Nautin esimerkiksi ehdottomasti Ihanaiseni meikatuista kasvoista, sillä hän osaa korostaa persoonallisia piirteitään. Niinpä mieleni ei tarvitse tehdä kuperkeikkaa sillä hetkellä, kun hän suuntaa pesemään kasvonsa puhtaaksi ehosteista. On vain yksi ja sama persoonallinen rakastettuni, jota saan kohdata arjessani meikattuna ja meikittömänä versiona itsestään.

Lyhyeen tiivistettynä mielipiteeni: Persoonallisuutta esiin tuova ehostaminen in, sitä taasen häivyttävä maskeeraaminen out. Ellei kyseessä ole sitten teatteria varten rakennettava kuori.

P.S: Hyvähän tässä on asiasta tietämättömän huudella, jota sokkarin meikkimyyjä voi viedä myyntipuheillaan kuin litran mittaa.

Kauneus Meikki Teatteri Syvällistä