Kohtasin tänään toisen kirjoittajan, joka on työstämässä muistelmiaan ajastaan Suomessa. Tämä mies vailla kotimaata täsmensi minulle biografian, autobiografian ja muistelmien eron. ”So you mean that memoir is a reflection how you felt it, not how it really happened?” Vastaukseksi sain pitkän vokaalin ja sen jälkeen sanan yeah.

Tämä kirjoittaja kahdesta kulttuurista (joista yksikään ei ole lähelläkään suomalaista) revittiin näyttelijäporukkaamme hieman väkisin. Kun sätkynukke-tirehtööri oli poistunut, pysäytin hänet ja sanoin: ”Come tomorrow and be an observer. Nothing more. Just see what happens.” Toden totta, sivusta hän seuraili toimintaamme ja se vaikutti varmasti mielipuoliselta. Suomalaisetko muka pidättyväisiä? Epäilen vahvasti.

Sillä aikaa, kun minä leijailin fyysisesti treeneissä, missä hulluuden, mielipuolisuuden ja todellisuuden välillä on häilyvä raja, olin henkisesti tämän naisen luona. Hän oli matkustanut vanhempansa luokse toisaalle. Pohdiskelin minkälaista olisi olla hänen seurassaan siinä hetkessä. Harmoniaa rikkonaisuuden tilalla? Hellyyttä rajun sijasta? Enemmän omaa itseä kuin roolia?

Sitten muistin miten kihelmöivältä tuntui toissa iltana lähettää tekstari, jossa oli pusu-hymiö. Ja sydän siihen oheen. Mietin aivan oikeasti, että onkohan tämä vielä liian aikaista lähettäessäni sen. Vastauksesta päätelle ei ollut, vaan tulkitsin hänenkin miettineen tätä samaa asiaa. Onko vielä liian aikaista?

Human Nature…

Minulle hyvin rakas ystävä on aina sanonut, ettei minun pitäisi kiirehtiä. Soitin hänelle tavattuani naisen ensimmäistä kertaa ja kuuntelin jälleen kerran luennon. Luennon siitä, ettei pitäisi hoppuilla. Kuulin pienen tuhahduksen ja hyvin hennon huokauksen sen jälkeen, kun olin sanonut: ”Eihän ne ole treffit eikä mitkään, jos ei ensimmäisellä kerralla vähän suudella.” Hänen pitämänsä luento jatkui hienovaraisena läksytyksenä, jollaisesta punottaa henkiset korvat oikeiden korvien sijaan. Kun kuvailin tätä naista tarkemmin ystävälleni, niin äänenvireessä tuntui kuuluvan huojennus. Kyse on ihmisestä, jossa ei ole rikkonaista historiaa.

Minua kiehtoo mielettömästi ihmisluonto, meidän taipumuksemme ja se, että luulemme olevamme loogisia ja avarakatseisia. Näinhän ei ole. Ei edes niiden kohdalla, jotka mieltävät itsensä maailmankansalaisiksi. Se on ohjelmoitu meihin, että suhtaudumme varauksella uusiin asioihin. Temperamentista on sitten kiinni, että miten nopeasti ennakkoluulomme hälvenevät.

Kaikista eniten minua kiehtoo se hetki, kun ihastumme ja/tai rakastumme. Kohdistamme katseemme johonkin ihmiseen ja suojamme laskevat välittömästi. Asetumme haavoittuvaan asemaan, joskus jopa henkemme uhalla. Tiedän, että tällaisessa tilanteessa meihin vaikuttaa useat eri aivojen välittäjäaineet ja hormonit, mutta silti. Minua kiehtoo se, että mitkä kytkennät aivoissamme aktivoituvat ja tekevät silloin oikopolkuja. Koska siltä se tuntuu. Yleensä olen hieman varauksellinen uusia tuttavuuksia kohtaan, mutta en hänen kohdallansa. Hänen lähellään minä en tuntenut sellaista kuin sosiaalinen etäisyys tai henkilökohtainen tila. Se oli tipotiessään.

Ehkäpä aistin hänestä jotain sellaista, jonkinlaisen merkin, että hänet voi päästää aivan iholle. Insinöörimäisen mielen omaavana haluaisin ajatella, että syynä ovat juuri hormonit ja välittäjäaineet. Tiedän kuitenkin sen, että joskus me emme välitä näistä tippaakaan. Saatamme toimia aivan eri tavalla, oletettua yllätyksellisemmin. Mikä saa ihmisen juoksemaan ilmeisen vaaran syliin? Mikä saa meidät vakuuttuneeksi siitä, ettei meille muka voisi käydä mitään?

Minä olen elämässäni ainakin kerran kävellyt ympäristöön, jossa minulle on syntynyt hengenvaarallinen tilanne. Näin jälkikäteen ajateltuna minä olisin voinut kuolla silloin. Tilanteet ovat olleet täysin erilaisia, jos vertaa tuota ja tätä naisen tapaamista. Mutta tunne on ollut tismalleen sama. Edessäni on täysin tuntematon ja ennakoimaton tilanne, mihin ei voi valmistautua. Olen ollut kuitenkin täysin varma siitä, että mitään ikävää ei voi tapahtua.

…eli mitään ei voi ennakoida

Olen lukenut sekä Kahnemania, että Sapolskya ja olen saanut melkoisen tietopaketin ihmisen toimintaan vaikuttavista tekijöistä. Silti minulla on herännyt enemmän uusia kysymyksiä kuin mihin olen saanut vastauksen. Tieteellisesti ajattelevana ihmisenä en ole kyennyt täysin hylkäämään mystistä ajattelua, lukemastani huolimatta. Kaikkeen ei ole saatavilla täysin aukotonta vastausta.

Miten esimerkiksi rakastumme ihmiseen, jonka keho viestittää täyttä sopimattomuutta geneettisesti meihin itseemme? Olen ollut suhteessa naisen kanssa, jonka hientuoksu oli suorastaan huumaavaa. Sen vastapainoksi me emme itse asiassa tulleet yhtään toimeen. Ja olen rakastanut ihmistä koko mielelläni ja kehollani, jonka tuoksusta olen voinut haistaa jotain luotaan työntävää. Käytänkin mieluummin ilmaisua rakastua toisen sieluun. Silloin ei katso toisen fyysistä olomuotoa lainkaan, sille on täysin sokea.

Tästä tulikin mieleen silmät. En voinut torstaina irrottaa katsettani mitenkään helposti hänen silmistään. Uppouduin niihin täysin. Ja voin sanoa, että tiedän maailman vahvimman huumeen. Huumeen, josta ei voi vieroittautua. Olen koukussa, nalkissa. Vangittuna hänen katseeseensa.