Kun täytin kalenteriani tässä yhtenä päivänä uudella teatteriprojektilla, niin havaitsin tämän syksyn kovin kiireiseksi. Kun yhden teatterin projekti saadaan ensi-iltaan perjantaina (ja jonka juuri ja juuri saan sisäistettyä ennen tuota), niin heti seuraavalla viikolla käynnistyy kaupungin toisella puolella sijaitsevan harrastajateatterin toisen produktion harjoitukset. Kalenteri näyttää nyt siltä, että valtaosa seuraavan puolentoista kuukauden arki-illoista menee joko esityksissä tai sitten harjoituksissa. Kaikki tuo aika on pois perheeltäni, ja olenkin saanut kuulla siitä lasten suusta. Ja tästä kaikesta kiireisyydestä johtuen minulla ei ole ollut oikein aikaa pysähtyä kirjoittamaan tähän blogiin.

Itseäni lähestyvä ensi-ilta jo kutkuttaa, mutta samaa ei voi sanoa kaikista työryhmän jäsenistä. Tai kutkuttaa kyllä, tosin kauhunsekaisin tuntein. Päähenkilön kontolla on valtava määrä muistettavia monologeja, joissa hyvin monessa pitäisi pystyä onnistumaan sanatarkassa artikuloinnissa. Tästä ja varmasti muistakin syistä saimme todistaa eräässä harjoituksessa pientä tunteenpurkausta. ”Mä en osaa tätä näytelmää”, hän sanoi. Harjoitusten lopussa teimme kuitenkin havainnon, että muutamaa kohtaa lukuun ottamatta menikin itse asiassa oikein hyvin. Ja tuohan se omanlaista suolaa ja inhimillisyyttä, jos jossain kohdin joutuukin painimaan oman muistinsa kanssa.

Hävisin viime viikolla pieruissa naiselleni. Luit oikein. Mies hävisi metaanipäästökilvassa naiselle. Makasimme sängyssä ja hän päästi sellaisen laiskan römpötyksen, joka alkoi hetkua naurun tahdissa loppua kohden. Tikistin itsekin naukaisun, jonka hän nokitti toisella. Sellaisella bassomaisella laiskahkolla paukkeella. Minun oli hyväksyttävä tappioni, sillä uusi tikistys olisi voinut johtaa ylimääräiseen pyykinpesurumbaan. Totesin vain lopuksi, että tästähän saisi aihetta blogikirjoitukseen. Ole hyvä, Ihanainen. 😊

Kiusaajaroolin vaikeus

Takaisin lähenevään ensi-iltaan ja sen haasteisiin. Minulla on ollut erityisen suuria vaikeuksia sisäistää erästä kohtausta, jossa yksi rooleistani toimii armottomana koulukiusaajana. Se on vaikea rooli, sillä siinä ei ole mitään samaistuttavaa minulle itselleni. Hahmon olen raapinut kasaan osaksi omista kokemuksistani, tarkoituksena luoda mitä inhottavin ja vihattavin kiusaaja. Ja se menee oman ihoni alle päähenkilön lisäksi. Vuorosanoja on naurettavan vähäinen määrä ja sekin on suureksi osaksi saman asian toistoa, mutta se ilkeys mikä siihen sisältyy, pistää pasmat sekaisin. Roolini on itseni täysi vastakohta, ilkeä ja täysin toisten tunnetiloja ymmärtämätön houkka.

Mutta muuten näytelmä harjoituksineen on tarjoillut viikon sisällä mitä parhaimpia hetkiä. Minusta on ollut ilo seurata vierestä muita työryhmän jäseniä, sitä miten he ottavat omat roolit hallintaansa ja antavat parastaan, jopa puolikuntoisina. Monilla on muutenkin päivät täynnä kokoaikatyötä ja muuta elämää, jonka lisäksi he käyvät iltaisin ja viikonloppuisin näissä harjoituksissa. Vaikka olemmekin sekalainen joukko harrastajanäyttelijöitä, niin tietämättömänä voisin erehtyä luulemaan heitä ammattilaisiksi. Jo senkin puolesta, että jokainen kykenee astumaan rooliinsa kylmiltään ja astumaan hetkeksi siitä ulos, jatkaakseen sitä taas niin kuin ei olisi taukoa pitänytkään.

Niinpä on surullista, etteivät ihmiset koronasulkujen jälkeen ole löytäneet täysin takaisin katsomoon. Liput ovat kuitenkin halpoja, eikä sisältö häviä ammattilaisteatterille. Pidän yllä kuitenkin toivoa siitä, että tämän proggiksen osalta saa esiintyä loppuunmyydylle pikkukatsomolle useammin kuin kerran.