10-vuotias Nuori Daami istui aamulla unisena viereeni katsomaan YLE:n aamu-uutisia, jolloin näytettiin kuvia Ukrainasta: Ohjusten tekemiä valtavia maakuoppia, palomies sammuttamassa paloa, sortuneita kerrostaloja ja täysin tuhannen päreiksi räjähtänyt asunto. ”Katso! Toi on mennyt ihan rikki”, hän sanoi nähdessään jälkimmäisen kuvan. Totesin, että meidän pitää olla onnellisia omasta tilanteestamme ja ymmärtää, että kokemamme ongelmat eivät ole yhtään mitään sodan rinnalla.

Millaisessa perheessä kasvaa lapsia, jotka arvottavat toisia näiden hallussaan olevan teknologian perusteella? Että et olekaan cool, jos sinulla ei ole tätä sovellusta luurissasi?

Se ei kuitenkaan tarkoita, että ongelmia lapsen ja nuoren elämässä pitäisi painaa villaisella. Daamin omat henkilökohtaiset ”ongelmat” ovat viime aikoina liittyneet kaverisuhteisiin, kun esille on tullut epäilyksiä mahdollisesta valehtelusta. Olen yrittänyt selvittää hänelle, että valehtelulle voi olla olemassa valehtelijan omasta näkökulmasta selkeä peruste ja se liittyy melko todennäköisesti jonkinasteiseen pelkoon. Pieneen tai suureen, todelliseen tai kuviteltuun. Eikä sen perusteella pitäisi tehdä liian jyrkkiä tuomitsemisia ja päätöksiä siitä, että kenen kanssa koulun jälkeen viettää aikaansa.

Olen joskus hieman haikeana miettinyt sitä, että olisi ollut kiva elää lapsuutensa hieman myöhemmin. Aikana, jolloin olisi enemmän teknologiaa saatavilla ja pelitkin olisivat immersiotasoltaan aivan toista luokkaa. Mutta tänään minä en todellakaan kadehdi ympärilläni olevia lapsia, vaan seuraan kauhusta jäykkänä heidän kokemaansa stressiä ja mielikuvitusta, joka on valjastettu kuvittelemaan mitä negatiivisimpia asioita: Kaveriporukan ulkopuolelle jääminen siksi, ettei omista älypuhelinta tai ole saanut lupaa vaikkapa käyttää TikTok-sovellusta omassa puhelimessa!

Millaisessa perheessä kasvaa lapsia, jotka arvottavat toisia näiden hallussaan olevan teknologian perusteella? Että et olekaan cool, jos sinulla ei ole tätä sovellusta luurissasi? Millainen mahtaa olla heidän arvomaailmansa kymmenen vuoden kuluttua, kun he ovat astumassa lapsuudesta aikuisuuteen? En yhtään ihmettele, jos heillä saattaisi olla ongelmia pysyvien ihmissuhteiden perustamisessa tai vaikeuksia säädellä omaa toimintaansa.

Feedback syntyy vain läsnä olemalla

Olen viime aikoina havahtunut siihen, että minä nalkutan! Nalkutan pääasiassa siitä, että naisystäväni kakkosluokkalainen poika suhtautuu lähes kaikkeen negatiivisesti ja valittaa kimittäen lukuisista asioista, jotka (hänen hyvin rajoittuneen subjektiivisesta näkökulmastaan) ovat huonosti. Ja yleensä asiat ovat pielessä, koska muilla kavereilla on enemmän uutta käsinkosketeltavaa kuin hänellä. Mutta nalkuttaminen on kannattanut, sillä se on tuonut meitä hitusen lähemmäs toisiamme ymmärryksen tasolla. Hän pääsee näkemään, että tuo iso mies ärsyyntyy kyllä jos riittävän kauan tökkii, mutta osaa se olla hetken päästä ihan rauhallinen ja tyyni. Se on pitkälle kiinni myös mun omasta tavasta toimia ja puhua.

Lapset tarvitsevat vanhempiaan ja muita aikuisia ympärillään oikomaan erheelliseksi muodostuneita käsityksiään sekä näyttämään sosiaalisen vuorovaikutuksen mallia. Lapsille pitää myös näyttää, että aikuiset eivät ole mitään jumalolentoja, vaan täysin kuolevaisia ja erehtyväisiä yksilöitä. Lapsen pitää päästä osalliseksi aikuisen täysin kehittyneiden aivojen loogista järjestelmää, sillä heidän omansa kehittyy lopulliseksi vasta reilusti yli parikymppisenä. Ja lapsihan oppii parhaiten apinoimalla, jos vain tilanteita pääsee syntymään.

Rehellisyyden nimissä täytyy todeta se, että enpä minä lopulta tiedä mitään lasten kehityksestä tai kasvukivuista, kuin pelkästään omalta kohdaltani ja siitä mitä olen lukenut tai saanut kuulla. Yritän vain olla niin oikeudenmukainen kuin pystyn, vaikka se välillä onkin hyvin vaikeaa. Varsinkin kolmen lapsen kohdalla. Sillä kun yhdelle hieman kumartaa, niin sitä samalla pyllistää kahdelle. Vääjäämättä.