Toisen lapsen vauhdikas synnytys
Synnytyksestä on kulunut reilut kaksi kuukautta ja tämä aika onkin mennyt opetellessa elämään nelihenkisenä perheenä. Aika palata synnytyskokemukseni äärelle.
Synnytys lähti käyntiin ilman sen kummempia ennakkomerkkejä, muutama päivä ennen laskettua aikaa. Aloin olla vatsan koon ja olotilan puolesta valmis tositoimiin, sillä paukkuja ei oikein löytynyt enää arjessa touhuamiseen. Samana päivänä kävin neuvolassakin, eikä sielläkään tullut esille mitään mikä voisi kieliä alkavasta synnytyksestä. Vauvan sykkeet tosin tarkistettiin pariin kertaan niiden ollessa korkealla – ehkä kaveri lämmittelikin tuolloin iltaa varten?
Päivä jatkui neuvolan jälkeen normaalisti. Ystävä kävi kahvilla. Tapaaminen ehkä saikin itseni rentoutumaan ja omia ajatuksia muualle odotuksesta, ken tietää, sillä illalla alavatsassa alkoi tuntua tuntemuksia. Mutta ajattelin että ääh, tuskin nämä mitään ovat, kun kaikenlaisia tuntemuksia on ollut läpi raskauden. Illan edetessä tuntemukset voimistuivat niin, että pystyin toteamaan ne supistuksiksi. Kuitenkin ne tuntuivat melko lieviltä ja olivat kestoltaan lyhyiltä. Uumoilin, että tällaisia tuntemuksia saattaa olla päiviäkin, ennen kuin synnytys todella käynnistyy. Kävin suihkussa ja katselin Netflixiä. Parhaalta tuntui olla seisaaltaan ja liikkeessä, lantiota liikuttaen. Mieli oli tyyni. Puolen yön aikaan soitin sairaalaan – kyllä tämä taitaa kuitenkin olla käynnissä. Ihmettelin vaan, miten hyvin supistusten kanssa pärjäsin kotona, sillä esikoisen synnytyksestä oli hieman erilaiset (eli tuskaisemmat) muistikuvat. Päätin jäädä vielä odottelemaan kotiin, että supistukset hieman säännöllistyisivät.
Tunnin päästä soitin sairaalaan uudestaan – voisin lähteä tulemaan. Supistusten kesto oli minuutin hujakoilla. Edelleen olo oli sellainen, että pärjäsin kivun kanssa hyvin. Kuitenkin kuumotin, että ne kunnon supistukset alkavat automatkalla, joten mielummin matkustaisin kivun olevan vielä siedettävissä rajoissa. Samalla epäilin, että onkohan tämä edes kunnolla käynnissä.
Sairaalassa suuni loksahti auki lattiaan asti ja huudahdin mitä, kun kätilö sanoi minun olevan kuusi senttiä auki. Miten pystyin vielä kävelemään, seisoskelemaan ja rupattelemaan? Esikoisen synnytyksessä makasin tässä vaiheessa kivusta kippurassa sairaalasängyssä vastaanottamassa ensimmäistä epiduraaliannostani. Mutta näin se jokainen synnytys on omanlaisensa ja omalla kohdallani näytti siltä, että tämä toinen eteni nopeammin ja lievemmillä kivuilla.
Kivunlievitys, siitä keskusteltiinkin seuraavaksi kätilön kanssa. Olin synnytystoivelistaan kirjoittanut olevani kaikille kivunlievityksille avoin. Puudutuksista oli jäänyt hyvät kokemukset esikoisen synnytyksessä, jolloin ne olivat ehdottomasti tarpeen. Kätilö luki minua taitavasti ja ehdotti hienovaraisesti, että koska synnytys on edennyt nopeasti ja näytän pärjäävän kipujen kanssa hyvin, jättäisinkö puudutukset ottamatta, perustellen tätä myös siten, että puudutteet voivat hidastaa prosessia. Jos joku olisi viikko sitten ehdottanut, että synnyttäisin ilman epiduraalia, olisin ollut ehkä vähän paniikissa ajatuksesta. Mutta tuossa tilanteessa oma intuitio ja luotto omaan kehoon saivat aikaan luottavaisen tunteen siitä, että mennään ilman. I can do this. Kivunlievityksenä toimi tens-laite jonkin aikaa, ilokaasu sekä liike seisten tai puolisoon nojaten.
Pyysin jossain vaiheessa kätilöä katsomaan mikä tilanne alhaalla on. Tuossa vaiheessa oltiin lähellä 10 senttiä. Tutkimuksen aikana lapsivedet hulahtivat ja loputkin millit aukesivat. Ja sitten alkoivatkin ne kunnon supistukset. Tuntuivat aika mojovilta ja tunsin tarpeen ponnistaa. Kokeilin ensin seisten, mutta pian kätilö ehdotti sänkyyn asettumista, sillä epäili, etteivät jalkani väsyneenä kantaisi. Kokeilin siinä ponnistaa polviltaan, mutta puhti loppui kipujen kanssa taiteillessa. Menin perinteiseen puoli-istuvaan asentoon. Porukkaa alkoi tulla saliin – hetki läheni.
Muistan yhden sekavan hetken ponnistusvaiheessa. Kivut ja henkilökunnan keskustelu sekoitti ponnistusrytmini. En tiennyt milloin he puhuvat keskenään ja milloin minulle ja missä vaiheessa pitikään hengittää ja missä vaiheessa ponnistaa ja ja ja. Onneksi yksi työntekijöistä huomasi tämän ja ohjasi minut keskittymään kuuntelemaan omaa kätilöäni. Lääkäri tuli paikalle imukupin kanssa, niin kuin esikoisen synnytyksessäkin. Tällä kertaa sillä tarvitsi vain lyhyen hetken hieman avittaa vauva (viimeksi lääkäri veti kaksin käsin imukuppia niin, että veri roiskahti leffamaiseen tyyliin).
Tunsin kuinka vauva teki korkkiruuvimaisen pyörähdyksen ja syntyi. Saavuimme sairaalaan yöllä noin 1.30 ja toinen rakas lapsemme oli sylissäni neljän aikaan aamuyöstä.
Tänään pyörähti raskausviikko 37+0 täyteen ja vauva lasketaan siis täysiaikaiseksi! Pari viikkoa sitten neuvolalääkärikin totesi, ettei enää alettaisi estelemään, jos pikkuinen päättäisikin tulla aikaisemmin. Esikoinen syntyi viikkoa ennen laskettua aikaa, joten jäämme jännäämään, miten tämän vauvan kanssa käy. Otollinen aika siis summata ajatuksia tästä raskaudesta, synnytyksestä ja tulevasta elämänmuutoksesta, kohta nelihenkisenä perheenä.