Tammikuun alussa musta tuli äiti ja kuinka ollakaan vauva-arkea on vierähtänyt jo kuukausi. Vaikka vauvan saaminen ja hoitaminen on tuntunut luonnolliselta, on kuitenkin jollain tapaa vielä vaikea käsittää, että olen äiti. Ehkä sen tajuaa viimeistään sitten, kun kuulee tuon sanan pikkukaverin suusta. Tuntuu, että olen edelleen minä, mutta toisaalta omassa identiteetissä on tapahtunut jotain mullistavaa. Niin kuin koko elämässä. Tätä kaikkea on vielä hankala sanoittaa.

Tässä onnellisuus-kuplassa on myös ollut epävarmuuden, hermostumisen ja ahdistuksen tunteita. Vauvan hoidossa (ja lapsen kasvatuksessa) on lukuisia tapoja – entä onko oikeaa ja väärää? Miten nukuttaa vauva? Saako vauva tarpeeksi maitoa? Annetaanko tuttia ja pulloa? Pitääkö vauva herättää syömään? Mikä on nälkäitkua, mikä väsyitkua, mikä jotain muuta? Sitä pelkää niin tekevänsä jotenkin pieleen. Keskustelupalstoja lukiessa pasmat menee vielä enemmän sekaisin, kun luet mielipiteitä nukuttamisesta, vatsavaivoista ja imetyksestä puolesta ja vastaan. Googlailuun myös helposti ”hukkaa” itsensä ja niin se lyhyt ”oma aika” on ohi, kun pikkuinen herää jo päikkäreiltä. Netti on pullollaan hyviäkin vinkkejä, mutta on syytä puntaroida, milloin on voimia kokeilla mitäkin. Helposti kokee painetta siitä, että kaikki vinkki vitoset pitää laittaa heti käytäntöön. Tässähän vasta pienokainen totuttelee tähän maailmaan ja tutustumme toisiimme. Uusi ihmeellinen elämäntilanne vaatii myös vanhemmilta totuttelua.

Yllätyin muuten siitä, miten kokonaisvaltaista ja työlästä imetys on. Imetys herättää monissa vahvojakin mielipiteitä ja tunteita. En osannut odottaa kuinka vahvoja tunteita se itsessänikin herätti, sillä ennen raskautta en ollut sen koommin uhrannut ajatusta asialle. Oma lukunsa on myös nukkumis-geimi, johon löytyy myös kaikenmoista koulukuntaa.

Vaativuus on yksi persoonallisuuteni piirre ja osasin odottaa, että tämä piirre yltää vanhemmuuteenikin. Vaativuus on sinänsä hyvästä, sillä se saa puskemaan eteenpäin. Vaativa ihminen saa asioita aikaan. Kääntöpuolena vaatimukset saattavat nousta itseä kohtaan liian koviksi ja seurauksena voi olla uupuminen. Tärkeä huomio on, että vaativa ihminen saattaa vaatia myös toisilta liikaa. Täytyykin olla herkillä siinä, etten vaadi puolisolta kohtuuttomia uudessa arjessa. Nyt saa olla sotkuista ja syödä valmisruokia. Saatika että alkaisin vaatimaan lapselta liikoja!

Olen rutiinien ja rytmin rakastaja. Huomaan hakevani jo nyt rytmiä vauvan kanssa, vaikka faktahan on, että kunnon rytmiä saa hakea vielä piiiiitkään. Hyväksyä täytyy, että rytmi on se, ettei rytmiä ole. Toisaalta olen hyväksynyt yllättävän hyvin asioiden keskeneräisyyden. Suurin osa päivän toimista täytyy keskeyttää vauvan tarpeiden takia. Sanoitan itselleni mielessäni esimerkiksi ennen kotiaskaretta tai joogaharjoitusta (ostin muuten verkkokurssin synnytyksestä palautumiseen, vahva suositus!) aloittaessa, että ”Tämä voi jäädä kesken, eikä tätä ehdi välttämättä jatkaa myöhemminkään ja se on ihan ok”. Vauva-arjessa joutuu olla kärppänä askeleen edellä. Esimerkiksi oma safka kannattaa lämmittää mikrossa jo ennen nälän tunnetta, sillä luultavasti et ehdi sitä syömään silloin, kun nälkä iskee.

Ajatukset ”tämäkin on vain vaihe, joka menee ohi” ja ”tämäkin vain kuuluu asiaan” auttaa eteenpäin tiukoissa paikoissa. Vaikeat hetket on vain hyväksyttävä. Ajattelen joka ilta, että otan seuraavan yön vastaan sellaisena kuin se tulee. Tiukkojen paikkojen jälkeen tulee taas hyvä hetki. Kun vauva hymyilee. Kun vauva möllöttelee sinua kirkkailla silmillään. Kun vauva tuhisee tyytyväisenä sylissä. Sitä sanotaan, että tänä aikana pitäisi rentoutua ja nauttia, sillä tämä vaihe on nopeasti ohi. Niin teenkin. Ja sitten tuleekin jokin uusi vaihe!