Rakastuminen on huumetta. Nyt se on keksitty. Rakastuminen on samanlaista kuin kokaiinin käyttö. Luin eilen artikkelin missä tästä kerrottiin. Onhan se jo kauan tiedetty, että rakkaus on verrannollinen huumeisiin. Nyt on vain selvitetty huumeen nimikin. Kokaiinin käyttäjä käyttäytyy ja tuntee kuin rakastunut ihminen. Niistä seuraa aivoissa samanlainen reaktio. Kummatkin ovat onnellisia. Elämä hymyilee. Itseä hymyilyttää. Ajatukset karkaavat rakkaaseen usein. Mikään ei tunnu liian raskaalta. Kaikki on hyvin ja elämä ihanaa. Kummankin puuttumisesta tai katoamisesta, saamattomuudesta, loppumisesta seuraa vieroitusoireet. Samantapaiset nekin. Fyysinen kipu ja tuskaisuus. Kaipuu saada lisää.

Minä olen siis narkkari. olen ollut kuivilla noin 365 päivää nyt. Mutta olen siltti narkkari ja kaipaan huumettani. Kaipaan rakastumisen tunnetta. Olen koukussa siihen. Haluan tuntea sen. Haluan tavata ihmisen, joka saa minut taas tuntemaan sen tunteen. En siis ole parantunut narkkari vaan olen edelleen koukussa vaikka kuivilla olenkin onnistunut pysymään vuoden päivät. Jos tätä minun huumettani voisi ostaa, olisin varmaan jo käynyt sitä ostamassa. Harmi vain, että siihen ei auta mikään määrä rahaa mailmassa eikä sitä voi ees varastaa. Sitäkin voisin jo harkita. Olen siis selvästikin koukussa edelleen.

Rakastuminen on siis huumetta. Kokaiinia. Miksi sitä on sitten niin vaikea saada?  Niin harva mies saa tuntemaan sen mahtavan tunteen. Mitä ne muut miehet sitten ovat? Alkoholia, tupakkaa, hasista? Laimeita, ei tunnu paljon missän. Missä mun kokaiinimies on? Haluan annoksen juuri sitä, kunnon kamaa. 

Huumeen aiheuttama onnen tunne ei kuitenkaan ole todellista, oikeaa. Se on harhaa, kuviteltua, se on ns. purkista. Onko siis rakastuminenkin harhaa. Se ei olekaan totta? Se mies, joka sai tuntemaan ne suuret tunteet, niin se ei olekaan oikeasti totta? Onko se mies todellisuudessa vain sitä alkoholia, tupakkaa, sitä yhtä laimeaa kuin muutkin? Koko rakastuminen onko se siis vain harhaa, yhtä epätodellista kuvitelmaa vain. Jotenkin ei miellyttävä ajatus.

Haluaisin uskoa, että se rakastumisen tunne on oikeaa, aitoa ja siitä seuraisi rakkaus, pysyvä rakkaus. Haluaisin kuvitella, että se tunne ohjaisi sen oikean luo. Se suuri tunne, kun kaikki on ihanaa jne. Kokaiinilla kun saa aikaan saman tunteen, niin onko se vain kuitenkin turhaa toivetta, yhtä haavetta. Olisiko kuitenkin paras jättää koko huumeannos suosiolla väliin ja otta joku tylsä, tavallinen turvallinen mies? Haittaako se, jos ei tunne mitään kummempaa? Sehän ei kuitenkaan kerta ole totta. Välttyisikö tällä tavalla kaikelta turhalta tuskalta ja sydänsurulta asian takia joka ei ehkä koskaan ollutkaan totta?

Entä jos kuitenkin rakastun. Entä, jos se loppuu kesken suurimman huumeannokseni. Sittenhän minä saan ne vieroitusoireet. Niitä en halua. Uskokaa pois, olen muutaman kerran kärsinyt oikein kaameista sellaisista ja ne ovat suoraansanottuna aivan helvetillisiä. Sitä vain odottaa, että katoaisi itse pois. Ne olivat niin kamalia, että pelkään niitä. Välttelenkö siis kuitenkin tahallani minun kokaiinimiestäni, ettei tarvitse ottaa riskiä vieroitusoireista. Tai entäpä jos onnistuisinkin pitämään suhteeen kasassa ohi rakastumisvaiheen, niin mitä sitten tapahtuu? Niin, sitten pitää päättää rakastaa. Riittääkö se enää siinä vaiheessa? Vai muuttuuko se mies silmissäni tylsäksi, tavalliseksi mieheksi. Vai riittääkö pelkkä rakastaminen vaikka onkin koukussa rakastumiseen? Vai voisiko sitä rakastaa jotenki isommalla R:llä, jotta saisi siitä jonkinlaista huumeannosta irti.

Pitäisiköhän sitä kuitenkin jatkaa vain kuivilla pysymistä ja suosiolla hypätä ohi sen rakastumisvaiheen? Ottaa joku tylsä ja tavallinen mies. Silloin ei tulisi vieroitusoireita. Silloin ei haluaisi lisää huumetta. Silloin olisi onnellinen ja tyytyväinen. Entä jos on joskus ottanut kokaiinia? Voisiko sen unohtaa jotenkin, unohtaa, että sellaista suurta tunnetta on olemassa. Tyytyä tunteettomaan elämään, laimeisiin tunteisiin, opetella rakastamaan ja välittämään siitä tylsästä miehestä. Se voisi olla toimivampi ratkaisu. Jos ei halua olla loppuelämää yksin. Minä en halua. En vain tiedä kannattaako sitä tunnetta odottaa. Se pieni narkkari minussa kaipaa sitä tunnetta, mutta onko se turhaa, jos se ei ole edes totta. Kuitenkin joku pieni romanttikko minussa odottaa sitä tunnetta ja haluaa uskoa, että se on totta ja kestävää.

Voisikohan sitä jotenkin rakastua itseensä. Silloinhan saisi koko ajan tuntea sitä ihanaa tunnetta. Elämäkin olisi ihanan tuntuista sen tylsän miehen rinnalla, kun katsoisi vain välillä peiliin ja voisi hymyillä itselleen. Hmm tässäpä haastetta yrittää toteuttaa tätä suurta rakastumista itseensä. Täytyy vielä lopuksi huomauttaa, että omakohtaista kokemusta minulla ei ole oikeista huumeista, ei mistään niistä. Jos tästä sellainen kuva välittyi. Olen täysin neitsyt niiden suhteen ja aion pysyäkin.

Merita