Muistat varmaan ensimmäisen muuttosi. Muuton ensimmäiseen omaan asuntoon. Tunne oli sanoinkuvaamattoman jännittynyt, odottava ja myös haikea. Oli ihanaa ostaa niitä kaikkia tarpeellisia ja tylsiä kodin tavaroita, kuten juustohöylä, spagettikauha, tehosekoitin, silitysrauta. Sitten tapasit sen oikean ja muutitte yhteen. Yhtäkkiä kaikkia tavaroita onkin kaksi. Mitäs nyt? Kaksi juustohöylää vielä menee mutta entä kaksi sänkyä, sohvaa, mikroa, pöytää? Viedäänkö ne varastoon odottamaan, jos joskus tarvisikin niitä? Ei, ei niitä viedä, koska sinä uskot tähän elämää suurempaan rakkauteen. Kunnes kuolema meidät erottaa. Joten lahjoitat tuttavan lapselle sänkysi, sohva menee kierrätyskeskukseen ja turhat astiat roskiin.

Sitten tajuatkin, että se herra oikea ei olekaan herra oikea, ainakan enää. Hän on tylsä tavallinen saamaton mies, joka ei muistakaan enää sinun olemassaoloasi. Ihmettelet miten saatoit luulla tätä siksi oikeaksi, tuolla on joku muu oikea. Päätätte erota. Sinä muutat pois, koska jos jäät odottelemaan herra saamattoman muuttoa, odotat sitä kauan. Haluat äkkiä pois, omaan asuntoon. Muutat. Mutta hei, ei olekaan kuin yksi sänky, sohva, mikro, kirjahylly. Mitäs nyt? Oikeastaan et edes halua mitään teidän yhteisestä kodista, haluat oman kodin. Kaikki tavarat kerralla ostettavaksi on kuitenkin liikaa. Olet taas siinä alkutilanteessa, tyhjässä asunnossa. Sieltä täältä haalittujen huonekalujen keskellä, aloitat kaiken alusta. Tunne on melkein sama, kuin silloin ensimmäisellä kerralla, jännittynyt, odottava, vähän haikea. Ihanaa rakentaa omaa pikkupesää ja aloittaa oma elämä.

Sitten tapaat ihan varmasti sen oikean. Muutatte yhteen. Tavaroita on taas liikaa. No laitetaan osa kiertoon. Ostetaan uusi sänky. Elelette onnellisina muutaman vuoden. Mitä ihmettä, kului seitsemän vuotta ja mies on muuttunut saamattomaksi tavalliseksi mieheksi. Minne se prinssi katosi? Kymmenennen vuoden kohdalla eroatte. Sinä muutat pois. Ja mitä ihmettä, tavaroita on taas liian vähän. Tällä kertaa se ei enää tunnukaan niin loisiteliaalta mennä ostamaan taas ne kaikki tavarat takaisin, mitkä lahjoitit viimeksi hyväntekeväisyyteen.  Nyt ajattelet, että et enää ikinä mene uudestaan ostamaan mikroa, silitysrautaa ja sähkövatkainta. Nythän sinulla olisi niitä jo kolme ainakin.

Mitä siis pitäisi tehdä? Olla kaukaa viisas ja vuokrata varasto sitä varten, kun te mahdollisesti kymmenen vuoden päästä eroatte. Kuka haluaa rakastuneena olla niin järkevä ja ajatella jo tulevaa eroa? Vai pitäisikö olla niin iso asunto, että sinne voisi mahduttaa kaksi sänkyä? 

Helpointa olisi, kuin vain mies vaihtuisi. Tavarat pysyisi. Asunto pysyisi naisella. Vanha mies ulos ja uusi tilalle. Ilman tätä suurta tavaroitten metsästämis vaihetta. Kuinka se sitten onnistuisi?  No miehillä on useimmiten rumempia tavaroita kuin naisilla. Eron tullessa heille on usein vain niin vaikeaa luopua yhdessä ostetuista, naisen valitsemista tavaroista. Mieshän voisi eron tullessa mennä johonkin väliaikaismajoitukseen, valmiiksi kalustettuun yksiöön. Ja siellä sitten odottelisi uuden rakkauden löytymistä. Sen löydyttyä hän muuttaisi naisen luo, vain vaatekassi mukanaan. Eron sattuessa, vaatekassi kainaloon ja ulos. Helppoa. Ei enää tavaroiden metsästämistä, ei enää liikaa sänkyjä ja sohvia.

Nojaa, ehkä miehet ei olisi niin innoissaan tästä ratkaisusta. Nykyään vain eroaminen montakin kertaa elämän aikana on ihan arkipäivää. Ainakin juuri tänä keväänä olen saanut nähdä monen pariskunnan eroavan omassa tuttavapiirissäni. Melkeinpä jokaisessa tapauksessa nainen on muuttanut pois yhteisestä kodista ja aloittanut rakentamaan omaa kotia melkeinpä tyhjästä. Näin minäkin aikoinani tein. Lähdin metsästämään uusia sohvia ja sänkyä. Se oli hauskaa, oli kiva suunnitella ihan itse minkä värisen maton haluan. En kuitenkaan ole innostunut ajatuksesta, että minun pitäisi nyt heittää osa tavaroistani pois. Onneksi en ole tavannut sitä herra oikeaa vielä, niin ei ole ajankohtaista miettiä mitä teen tavaroille. Minua kyllä miellyttää ajatus, että mies vain tulisi minun sisustuukseni mukaan vaatekassin kanssa ilman muita romppeita. Hmm.. täytyykin alkaa katselee miehiä sillä silmälläm että kuka sopisi sohvan väriini. Ajattele,  mikä harmi, jos hän ei sopisi sisustukseeni 😀

Merita

Kuvittele:

Lihaskimppu, kalju, ruskettunut, urheilullinen, mukava ja rehellinen ja todella iloinen mies. Aina valmiina auttamaan, jos apua tarvitset…

No äh. Väärin, tapaus palomies ei kerro varsinaisesti palomiehestä, vaikka olisin niin halunnut tuon alkutekstin olevan totta…

Muutetaanpa käsitystänne hieman totuutta kohden: Urheilullinen jääkiekkoilija, laiha ollakseen sellainen, otsikko palomies johtaa harhaan.. 

Antakaapa kun kerron.

Baari-ilta, jatkoille työntyy tuo jälkimmäinen kaveri. Mikäs siinä. Tyyppihän on ihan mukiinmenevä, lähtee seksin jälkeen kotia kohti. Ei siis roikku millään tavoin. Hän kertoo auliisti elämästään, jossa harrastaa jääkiekkoa, on töissä isänsä firmassa ja sitä rataa, juttua tulee paljon, vähän liiankin paljon minun makuuni…

Tapaan muutaman kerran tyyppiä, hän laittaa välillä viestejä ja muuten tavataan baarissa ja hän lähtee usein mukaani…

Mikäs siinä, toimii mulle, ettei halailla ja roikuta millään tavoin, mutta mua häiritsee silti miehen selostukset elämästään.

Kerran sitten mies saa viestin kesken kaiken ja hän lukee sen, sitten hän soittaa viestin lähettäjälle ja ilmoittaa tulevansa mahdollisimman pian. Kyllä, miehelle tulee tulipalokiire, hän pukeutuu sukkelasti housuihinsa ja kiskoo paidan päälleen samalla selittäen että isän firmassa on tulipalo. Ohhoh, mies katoaa yön pimeyteen. Koska olen vielä hieman huppelissa, tilanne ei vaivaa minua yhtään vaan nukahdan tyytyväisenä. Aamulla muistan tapahtuman ja ihmettelen Meritalle miehen tulipalokiirettä. Herää epäilys…

Jääkiekkoa harrastaa myös yhteinen tuttumme, joten aika nopeaan tietoomme kantautuu herra palomiehen puheet. Hän oli kertonut yleisesti Millasta, joka uskoo kaiken mitä hän on sille selittänyt ja sepittänyt, oikeen liioitellusti hän on pannut minua halvalla. Jumalauta. Hän kertoi kerran, että hänellä on lapsi Norjassa ja lapsen äidin kanssa hän ei ole yhdessä.  Kuka sano, että olen uskonut kaiken? Täysääliö! Ja mikä häpeä, jos kaikki hänen kaverinsa uskovat nuo puheet. Onpa ny kivaa sitte.

Todellisuus: Miehellä on vaimo ja lapsia. Ja hän on vaan taas niitä tavallisia pettureita, joidenka vaimot leipovat sämpylöitä varastoon ja joidenka miehet pettävät mennen tullen. Tulipaloa en muutenkaan varsinkaan uskonut, koska lehdessä ei lukenut minkäänlaisesta tulipalosta, että herra kusipää-valehtelija oli kyllä keksinyt aikamoisen valheen kiirehtiessään vaimonsa luokse. Sehän tässä harmittaa, etten koskaan sanonut uskovani miehen juttuja vaan nyökyttelin niille. Törkeää tollanen.

Mutta onneksi mies sai pitkän nenän: Merita kusetti samaan tyyliin hänen parasta kaveriaan, kaikin tavoin Merita liiotteli ja valehteli tälle. Hah. Ja mies uskoi kaiken.

Seuraavina kertoina monen vuoden ajan on tuo palomieskokelas yrittänyt lähestyä minua baarissa, joka kerta olen esittänyt etten ole tavannut tyyppiä ikinä ja jos hän on huutanut perääni Millaa, olen kohauttanut olkia ja katsonut miehen läpi. Siinäpähän nyt miettii mikä meni pieleen, mokoma luuseri.

Muka tulipalo… In my ASS

Milla