Kohelluksia
Kaikki hänet tietää. Kerrottaessa asioita, ihmisille ei ole uusi juttu, että hän teki sen taas. Nimittäin koheltaja. Jokaisen lähipiiristä löytyy tämä ihminen, yksi ihminen, joka osaa koheltamisen taidon. Minä. Lähipiirissäni se olen minä.
Yleisesti ottaen itselleni saattuu kaikenlaista. Milloin mitäkin. Ruokaa vaatteilla, koiranruoat pitkin lattioita, palanut ruoka. Jotain muuta yhtä ihanaa. Silloin asia ei naurata. Ei ainakaan minua. Lähipiirini sen sijaan ottaa niistä ilon irti.
Muutama kuukausi takaperin ennen töihin lähtöä tein itselleni aamupalaa. Latasin kahvinkeittimen ja laitoin sen päälle. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Ajattelin tehdä voi leivät sillä välin, kun kahvi tippuu. Tapanani on myös juoda lasillinen appelsiinimehua aamuisin. Siispä tapani mukaan otin lasin kaapista ja mehun jääkaapista. Avasin mehutölkin ja kaadoin mehua. Tietenkin ohi lasin. Koko pöytä lainehti mehusta. Hienoa. Aamulle mahtava alku. Siivosin pöytätason ja heitin mehussa lilluvat leipäni pois. Tein uudet leivät. Kaadoin uudemman kerran mehua, tällä kertaa lasiin asti. Join mehun. Ajattelin kaataa kuppiini kahvia. Kahvipannussa ei kuitenkaan ollut kahvia. Mielenkiintoista. Kahvinkeittimestämme löytyy siis tippalukko. Arvatenkin tippalukko teki tehtävänsä, eikä päästänyt pisaraakaan kahvista kahvipannuun. Otin pannun pois levyltä ja laitoin sen uudestaan. Vieläkään ei tapahtunut mitään. Vesisäiliö oli kuitenkin ihan tyhjä ja suodatinsuppilo, sinne kurkatessani, täysi. Miksi en saa kahvia kahvipannuuni? Hetken asiaa tutkailtuani, huomasin suppilon olevan huonosti. Fiksuna ihmisenä tökkäsin sen sitten paikalleen. Asia ratkaistu. Eikö? Ei ehkä kuitenkaan. Te joille näin on joskus käynyt, tiedätte tönäisyni olleen virhe. Nyt kun suppilo oli täynnä kahvia, tuli se sieltä kovemmalla paineella, kun yleensä. Tämä siis tarkoitti sitä, että nyt mehun sijasta keittiötasoni lainehti kahvista. Hienoa. Kerrassaan mahtava aamu. Surkean aamuni jälkeen päivä sujui onnekseni paremmin. Tässä siis vain yksi niistä monista kerroista, joita löytyy.
Tämän viikon saldona on jo rikkinäinen puhelin ja musta silmä. Taas tein sen, kohelsin.
Maanantaina töihin mennessä selasin puhelinta. Virhe. Kävelen siis töihin ja usein siinä samalla selaan vielä puhelinta. Miksi? Syytä en tiedä ja vannon, etten enää tee sitä. Ainakaan hetkeen. Puhelimeni lipesi kädestä. Nykyaikana kaikilla on kosketusnäyttöpuhelimet, niin myös minulla. Voittekin siis arvata, että puhelimeni tippuessa se tippui, mikäpäs muu, kuin näyttö edellä maahan. Asfaltille. Hienoa. Kauhulla nostin puhelimeni ja käänsin sen. Tottaka. Näyttö säröillä. Ei siinä mitään, sen kanssa olisin vielä pystynytkin elämään, sillä se ei mennyt pahasti säröille. Kuitenkin, puhelimen kanssa, joka toimii näyttöä koskettamalla, mutta ei näytä muuta kuin mustaa, on hieman hankala operoida. Se värähti sormeni osuessa johonkin oikeaan kohtaan, mutta ei vain toiminut. Ajattelin, että se saattaisi sammuttamalla toimia, joten sammutin ja aukaisin uudelleen. Oikeastaan minulla ei ole harmainta aavistusta aukesiko se edes koskaan, sillä näyttö kieltäytyi toimimasta vielä tässäkin vaiheessa. Mahtavaa. Puhelimeni oli karvan alta vuoden vanha ja joutuisin ostamaan uuden. Oma moka.
Nykyaikana, kun kaikki on puhelimessa, olin hieman liemessä. Minulla oli ongelma seuraavan aamun kanssa, sillä herätyskelloahan en omista. Onnekseni asun kumppanin kanssa. Heräsin hänen lähtiessä aamulla töihin. Otti päähän. Työni alkoi vasta klo 11, mutta jouduinkin heräämään jo 7. Oma moka. Kerkeisinpä käydä ostamassa uuden puhelimen ennen töitä ja virittämään sen toimintaan.
Omistan siis nyt uuden puhelimen ja vannon olevani huolellisempi sen kanssa. Saa nähdä.
Musta silmä. Sekin minulta löytyy. Koomisinta on, että en edes itse tiedä, miten siinä onnistuin.
Tilanne meni siis seuraavasti. Omistamme kulmasohvan, jossa olin puolttain istumassa. Avomieheni istui vieressäni kannettava tietokone sylissään. Noustakseni, käännyin niin, että jalkani ottivat maahan ja nousin. Kumarruin kuitenkin noustessani jotenkin niin, että vasen silmäni osui kannettavan tietokoneen näytön nurkkaan. Sattui. En tietenkään ensin voinut sitä myöntää, mutta pelistä itseäni vessan valossa katsoessa ja verta vuotavaa poskipäätä/silmänalusta tuijottaessa, täytyi myöntää. Kyllä se sattui. Pyyhin veren pois ja kävelin pakastimelle. Onnekseni meiltä löytyy kylmägeelipussi. Käärin sen pyyhkeeseen ja istuin takaisin sohvalle. Avomieheni nosti kulmiaan ja katsoi kysyvästi. Näytin mikä oli aikaansaannos. Hän naurahti. Jaoin asian myös äidilleni ja siskoilleni. Heillä oli myös hauskaa. Hyvä, että joku nauroi, sillä itseäni ei naurattanut kovin. Ei naurata vieläkään, kuitenkin jo vähän hymyilyttää. Taas kohelsin. Vain minulle voi käydä näin.
Onnekseni silmäni ei juurikaan turvonnut, vaikkakin mustelman tapainen jälki siinä jo nyt alkaa komeilla. Kipeä se kuitenkin on. Arpea onneksi tuskin jää.
Elämme siis nyt keskiviikkoa ja saldoni on jo varsin mittava. Mitähän viikko tuo tullessaan? Tuskin mitään hyvää. Tosin, voiko se tästä enää kovin paljon huonommaksi mennä? Epäilen sitäkin.
Turvallisempaa loppuviikkoa odotellen.
-H