Salattu suru
Suru sydämein,
Se on salaisuus
Vaikka lapsettomuudesta puhutaan entistä enemmän ja monet ihmiset kertovat lapsettomuushoitoihin liittyvistä kokemuksistaan aikaisempaa avoimemmin, on lapsettomuus edelleen jonkinlainen tabu. Minullekin lapsettomuus on aihe, josta en oikeastaan haluasi puhua. En ole kertonut lapsen saamiseen liittyvistä vaikeuksistamme tähän mennessä kuin muutamalle ystävälleni. Keskustelen lapsettomuusasioista kyllä oikeastaan aika mielelläni niiden ystävien kanssa jotka ongelmistamme jo tietävät, mutta harkitsen erittäin tarkkaan kenelle kerron, enkä halua tiedottaa asiaa laajemmalle. Ihanaa että internetissä on mahdollisuus tällä tavalla anonyymisti jakaa mielen päällä olevia asioita avoimesti ja kuitenkin samalla olla tavallaan piilossa!
En sinänsä häpeä sitä, ettemme voi saada lapsia ilman hoitoja, enkä koe että asiaa täytyisi siksi salailla. Osittain syy on siinä, että tässä ei ole kyse vain minusta, vaan myös miehestäni. Toinen syy olla puhumatta asiasta on se, että lapsettomuuden kokemus on jotenkin niin yksityinen asia, etten halua jakaa sitä tietoa kovin monelle. Jos meistä joskus tulevaisuudessa tulee vanhempia, uskoisin että minun on siinä vaiheessa helpompi avautua asiasta ihmisille, kun tilanne on tavallaan jo ohi. Toisaalta minusta tuntuu kyllä ainakin tässä vaiheessa, että siinä hypoteettisessa tilanteessa että meistä tulisi joskus vanhempia, en edelleenkään haluaisi kertoa kenellekään siitä kuinka vaikea taival äidiksi ja isäksi tuleminen oli.
Olin vastikään illanvietossa, jossa yksi kaveri töksäytti ilmoille kaikkien tahattomasti lapsettomien pelkäämän klassikkokysymyksen ”koskas teille sitten tulee lapsia”? Menin hiukan lukkoon ja vastasin lähinnä nauramalla laimeasti. En halunnut tappaa tunnelmaa ja siksi ajattelin epämääräisen hymistelyn olevan parempi vaihtoehto. Kerran aikaisemmin olin vastaavanlaisessa tilanteessa ja kommentoin silloin ehkä hiukan turhan tylysti: ”no tiedätkös, kaikki eivät pysty saamaan lapsia”. Tuon kommenttini jälkeen koko illan tunnelma oli täysin pilalla. Jälkipyykkiä pestiin varmaan viikon verran, kun ajattelemattoman kysymyksen esittänyt ystäväni oli niin pahoillaan, että itki monta päivää ja homma päättyi lopulta siihen, että minun piti pyytää häneltä anteeksi sitä että olin mennyt pahoittamaan mieleni. Ehkä täytyy tulevaisuudessa pysytellä epämääräisissä klassikkovastauksissa kuten ”no katsotaan mitä tapahtuu…” En kaipaa ihmisten sääliviä katseita ja hyvää tarkoittavia mutta auttamattoman tökeröitä ”kyllä teilläkin vielä varmasti tärppää” -kommentteja. Tällä hetkellä kaikki on epävarmaa, eikä ole mitään takeita siitä päästäänkö hoidoilla koskaan toivottuun lopputulokseen. Odotus jatkuu…