Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sen jälkeen kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Pikkulapsiarjessa on ollut vaikeaa löytää omaa aikaa, ja olen priorisoinut muut asiat blogin edelle. Toisaalta kirjoittaminen on tuntunut myös vaikeammalta, jotenkin herkemmältä kuin aikaisemmin. Blogipohja on myös muuttunut sen verran, että käyttö vaatisi harjoittelua.

Pitkän odotuksen jälkeen pääsimme lopulta syksyllä aloittamaan uuden hoitokierroksen. Tiesin kyllä aikaisemmasta kokemuksesta, että hoitoon täytyy jonottaa pitkään, mutta en ollut ajatellut odotuksen venyvän ihan näin pitkäksi. Sairaanhoitopiirin vaihtamisen vuoksi jouduimme jonottamaan tavallaan tuplasti, ja väliin osui vielä kesätauko. Toisaalta odottaminen oli hyvä asia, sain esimerkiksi nauttia kesästä kaikessa rauhassa.

Olin kuvitellut, että toisella kerralla tämä olisi helpompaa. Ehkä tavallaan, mutta tavallaan ei. Uuden hoitokierroksen aloittaminen nosti taas samat epävarmuudet ja pelot pintaan kuin viime kerrallakin. Olin yllättynyt tunteiden voimakkuudesta, sillä olin kuvitellut että suru ja ahdistus olisi helpottanut lapsen saamisen myötä.

Kierros päätettiin tehdä samalla kaavalla kuin edellinen, onnistunut kierros. Stimulaatio ja pistokset sujuivat lähes rutiinilla, vaikka edellisestä kerrasta olikin jo aikaa. Munasoluja oli taas reilusti, mutta selkeästi vähemmän kuin viimeksi ja mietin onkohan kyse ikääntymisen tuomasta vääjäämättömästä muutoksesta, vai sattumasta. Punktio sujui ongelmitta, ja teki vähemmän kipeää kuin muistin, vaikka muistikuvani oli että punktio oli varsin siedettävä toimenpide. Punktion jälkeen lepäilin taaperon päiväunien verran, ja sitten olikin jo aika palata normaaliin arkirytmiin.

Stimulaatiota ja punktiota selkeästi jännittävämpi vaihe oli seuraava viikko, kun piti odottaa tietoa siitä, miten alkiot kehittyvät. Ensimmäisellä hoitokierroksella emme saaneet yhtään siirrettävää alkiota, toisella kierroksella yhden hitaan (joka onneksi oli erittäin sitkeä tapaus). Alustavana suunnitelmana oli tuoresiirto, mutta siirtopäivää edeltävänä aamuna puhelin soi. Vastasin puhelimeen kädet täristen, arvellen että kyse ei voi olla hyvistä uutisista. Lääkäri kertoi että yksi alkio jatkaa vielä kehitystä, mutta on hidas. Jos se etenee blastokystiksi saakka, se pakastetaan ja tehdään pakastealkionsiirto myöhemmin. Seuraavat päivät olivat todella piinallista epätietoisuutta, kun odotin tietoa siitä, tuleeko taas nollatulos. Lopulta tuli tieto että tämä yksi hidas mutta sitkeä alkio on mennyt pakkaseen! Helpotus oli ihan valtava. Yksi alkio, yksi mahdollisuus. Sitten odottelemaan pakastealkionsiirtoa!