Raskausuteluja on viime aikoina tullut jonkin verran. Ei sen vuoksi että näyttäisin raskaana olevalta (raskaus ei ole aikaisemmin näkynyt vielä merkittävästi, maha on alkanut kasvaa oikeastaan vasta tällä viikolla), vaan ihan muuten vain. Kai se liittyy siihen että on yli kolmekymppinen ja pitkäaikaisessa parisuhteessa. Jokin aika sitten työpaikan juhlissa yksi työkaverini tuli kyselemään minulta virnuillen ”oletko juonut tänään alkoholia?”, eli hän epäsuorasti halusi varmistaa olenko raskaana. No olinhan minä, mutta en todellakaan halunnut asiaa tälle ihmiselle kertoa. Juhlat loppuivat osaltani siihen, koska minua alkoi ärsyttää kovasti tuo utelu. Raskausutelut eivät missään nimessä kuulu hyviin käytöstapoihin. Ehkä olen kuvitellut, että koska viime aikoina uutisissa on ollut paljon juttuja tahattomasta (ja vapaaehtoisestakin) lapsettomuudesta, ihmiset vähitellen ymmärtäisivät että lapsen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Odotukseni muiden ihmisten osalta ovat selvästikin liian korkealla.

Eräs pitkäaikaisimmista ystävistäni kertoi minulle vastikään raskaudestaan. Hän oli juuri käynyt niskaturvotusultrassa ja ajatteli että sen jälkeen olisi sopiva hetki kertoa. Minua hieman huvitti, kun hän oli selkeästi omasta mielestään pantannut tietoa raskaudesta hyvinkin pitkään. Olisi ollut ehkä hyvä tilaisuus kertoa samalla myös omasta raskaudesta, mutta en millään saanut sanottua. Olen kertonut hänelle aikaisemmin lapsettomuushoidoistamme, mutta en ole päivittänyt tilannetta ensimmäisen epäonnisen hoitokierroksen jälkeen, eikä hänkään ole asiasta kysellyt kertaakaan. Ehkä se juuri on ainakin osittain syy, minkä vuoksi kertominen on tuntunut hankalalta. Toisaalta pelkään myös, että kun kerron raskaudesta, alkaa kauhea hössötys ja neuvominen (ystävälläni on ennestään jo yksi lapsi). Tämä kaikki on toki kovin uutta, mutta haluaisin ottaa asioista selvää omaan tahtiin. Hiukan jännittää myös se, kuinka paljon tämä ystävä loukkaantuu siitä etten ole kertonut asiasta aikaisemmin.

Raskauden puoliväli on nyt ylitetty ja rakenneultrassa kaikki oli hyvin. On aika hullua ajatella, että pian alan olla niillä viikoilla, että vauvalla voisi alkaa olla mahdollisuudet syntyä ja pysyä elossa. Toivottavasti hän ei kuitenkaan päätä tulla ulos vielä ainakaan pariin kuukauteen. Viime päivien aikana olen alkanut vihdoin tuntea liikkeitä, ja ne tuntuvat selkeästi jo ulkopuolellekin. Tätäkin kirjoittaessani tuntuu pieniä tönäisyjä! Vaikka en oikein usko sellaisiin juttuihin, minulla oli vauvan sukupuolesta tietynlainen aavistus jo siinä vaiheessa, kun hän vielä odotteli siirtoa poliklinikan pakastimessa. Rakenneultrassa tämä aavistus vahvistui oikeaksi! Hassua, vaikka oikeaan osumisen mahdollisuus olikin aika hyvä.