Unta vai totta
Blogin kirjoittaminen on viime viikkoina jäänyt vähälle, en ole oikein tiennyt mitä kirjoittaisin. Kaikki on tuntunut niin kovin hauraalta ja epätodelliselta. Kuvittelin että varhaisultran jälkeen uskaltaisin henkäistä helpotuksesta keskenmenopelon suhteen. Ehkä uskalsinkin hieman, mutta olen silti ollut vähän varpaillani koko ajan. Tuntuu niin käsittämättömältä, että tällainen onni voisi oikeasti osua kohdalle! Joka aamu herätessä mietin, että taas yksi kriittinen päivä on kulunut ja keskenmenon riski pikkuisen pienempi.
Oireita on ollut tosi vähän. Alkuvaiheen etova olo ja rintojen aristus ovat helpottaneet aikoja sitten ja oloni on ollut lähes normaali. Niitä harvoja oireita ovat pakollinen aamuyön vessakäynti ja erittäin kylmänarat nännit (vesijuoksu maauimalassa ei onnistu edes kuumimmilla helteillä kovin pitkään). Oireiden vähyyden vuoksi oli pakko käydä varmistamassa tilanne vielä ylimääräisessä ultraäänessä yksityisellä, vaikka varhaisultrassa kaikki olikin hyvin. Oli ihmeellistä katsoa ultraäänen ruudulta, kun pikkuinen sydän sykki tasaiseen tahtiin. Siellä hän on edelleen! Seuraava etappi jota odotan, on ensimmäisen raskauskolmanneksen loppu ja sen jälkeen seuraava virallinen ultraäänikäynti. En ole vielä uskaltanut liittyä raskaana olevien vertaistukiryhmiin, enkä kertoa raskaudesta kuin muutamalle ystävälle jotka ovat lapsettomuushoidoistakin tietoisia. Ehkä tämä muuttuu vielä itsellekin todeksi jossain vaiheessa.
Ensimmäinen äitiysneuvolakäynti on jo takanapäin. Käynti tuntui melko turhalle: lähinnä keskusteltiin läpi kaikki samat asiat, jotka piti jo ennakkoon täyttää esitietolomakkeeseen netissä. Yhdessä vaiheessa terveydenhoitaja katsoi minua vakavana ja totesi kysyvästi: ”sulla on ollut kontakti?”. Hämmennyin hetkeksi, kunnes lopulta tajusin, että hän tarkoittaa käyntejä psykologilla. Kai se oli hänelle jonkinlainen varoitusmerkki. Tulevaisuudesta ei tietenkään vielä voi sanoa, mutta tällä hetkellä asiat kuitenkin ovat niin hyvin kuin ne vain voivat olla.