Tähänastiset hoitomme ovat onnistuneet niin heikosti, että meille on alettu puhua lahjasoluista. Lahjasoluista puhuminen aloitettiin heti ensimmäisen hoitokierroksen jälkeen, mikä tuntui minusta erittäin lannistavalta. Nyt kun toisenkin hoitokierroksen saldo oli jälleen heikko, lahjasoluasia nostettiin jälleen pinnalle.

Lahjasoluhoitojen ajatteleminen on minusta ahdistavaa. Minulle tulee fyysisesti huono olo, kurkkua kuristaa ja alkaa oksettaa. Tämänkin tekstin kirjoittaminen tuntuu jo hiukan ahdistavalta. Älkää käsittäkö asiaa väärin: suhtaudun lahjasoluhoitoihin yleisesti hyvin myönteisesti, mutta nimenomaan omalla kohdalla ajatus niistä tuntuu ahdistavalta. Lahjasoluhoidot tuntuvat jotenkin väärältä, vaikka en osaa aivan tarkasti eritellä miksi näin on. Ei ole mitään yksittäistä asiaa jota lahjasoluhoidoissa epäröisin, se on vaan tunne syvällä sisimmässä. Ehkä englanninkielinen termi gut feeling (= an instinct or intuition; an immediate or basic feeling or reaction without a logical rationale) olisi lähinnä tuntemuksiani kuvaileva termi. Mieheni suhtautuu lahjasoluhoitoihin lähtökohtaisesti paljon positiivisemmin kuin minä. Täytyy sanoa, että olin aika yllättynyt siitä tiedosta! Lahjasoluhoidot tarkoittaisivat meidän kohdallamme todennäköisesti lahjasiittiöiden käyttämistä, eli biologisesti lapsi olisi minun muttei miehen jälkeläinen. Useimmiten on kai niin, että lahjasoluhoitojen hyväksyminen on vaikeampaa nimenomaan sille osapuolelle, jonka soluja ei käytetä. Meillä tämä menee siis vähän nurinkurisesti.

En sano, etten voisi missään tapauksessa ajatella lahjasoluja mahdollisena vaihtoehtona. Minua ahdistaa kuitenkin se, että hoitavalla taholla lahjasoluhoitojen valitsemista tunnutaan pitävän täytenä itsestäänselvyytenä. Se että lahjasoluhoitoja yritetään tuputtaa väkisin, aiheuttaa minussa välittömän vastareaktion – tekee mieli juosta ihan toiseen suuntaan. Kävin taannoin juttelemassa lapsettomuuspsykologin kanssa (olen käynyt muutaman kerran juttelemassa, koska tämä taival on ollut psyykkisesti aika raskas) ja hän halusi välttämättä keskustella kanssani lahjasoluhoidoista. Muista vaihtoehdoista, kuten lopullisesta lapsettomuudesta tai adoptiosta ei puhuttu sanaakaan. Kerroin hänelle, että ajatus lahjasoluhoidoista tuntuu minusta ahdistavalta. Psykologi totesi jotenkin niin, että kyllä me löydämme ratkaisun niihin asioihin, mitkä lahjasoluhoidoissa pelottavat. Minulle tuli käynnistä sellainen olo, että minulla ei ole oikeutta omaan mielipiteeseen tässä asiassa ja että psykologi haluaa väkisin käännyttää minut. Pelkään että taivun lopulta tämän painostuksen alla ja teen sellaisen päätöksen, jota kadun myöhemmin. Voinko tehdä vastoin sellaista tunnetta, joka kumpuaa jostain hyvin syvältä sisimmästä?

Odotamme vielä ensimmäistä alkionsiirtoa. Minulla ei ole kovat odotukset sen onnistumisen suhteen, sillä ainoa alkiomme on hidas ja huonolaatuinen. Vaikka onnistumistodennäköisyytemme ovat huonot, minua harmittaa se, että näitä lahjasoluja tuputetaan väkisin tässä vaiheessa. Mielestäni yksi tie pitäisi kulkea loppuun ensin, ja miettiä vasta sitten mitä polkua lähteä seuraavaksi kulkemaan. Lahjasoluhoitoon lähteminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että haave yhteisestä biologisesta lapsesta on haudattava. Jotta voisi oikeasti nähdä lahjasoluhoidon sellaisena hienona mahdollisuutena ja lahjana kuin se on, pitää mielestäni ensin saada rauhassa käsitellä tuo luopumisen suru pois alta.

Lääkärilehdessä ilmestyneessä artikkelissa, joka käsittelee lahjasukusoluhoitoja ja vanhempien psyykkistä hyvinvointia todetaan näin: ”Lahjasukusoluhoito on lapsettomille hieno mahdollisuus saada kauan kaipaamansa lapsi. Sitä ei kuitenkaan pitäisi nähdä hoidon rutiininomaisena jatkona sen jälkeen, kun hoidot omilla sukusoluilla ovat epäonnistuneet.” (Sälevaara, Lääkärilehti 2020) Minusta tämä on erittäin hyvin sanottu. Vaikkakin lahjasoluhoidot ovat joillekin erittäin hieno mahdollisuus, haluaisin että nähdään mahdollisuutena myös se, etteivät kaikki ihmiset lahjasoluhoitoihin halua lähteä.