Takapakkia
Viime aikoina, tai oikeastaan parin viime kuukauden aikana, oman olon kanssa on otettu hieman takapakkia. Tänään angstasin jo ihan kunnolla tapani mukaan että no niin, sama meno kun jatkuu, niin kohta ollaan ihan kunnolla luulosairaita, taas. Kannattavaa tällainen murehtiminen, eikös. Se vaan taitaa kuulua tapoihini, aina ensiksi tuumataan se kaikista pahin vaihtoehto.
Alkaa olla ikävä taas niitä normaaleja oloja, vaikka tilanne ei olekaan missään nimessä läheskään yhtä paha, mitä ennen. Tällä kertaa sentään välillä on niitä ihan normaaleja päiviä, normaaleilla ajatuksilla. Olen kuitenkin usein hermostunut ja levoton, sekä huolestun ihan hirveän helposti. En ala tähän erittelemään että mistä, koska koetan olla murehtimatta. (Se kun on onneksi niin helppoa!) Toki tilanne on siinä mielessä parempi, etten todellakaan mene holtittomasti googlailemaan, muistelen vaan niitä vanhoja juttuja mitä olen lukenut, siinäpä onkin riittävästi. Se on kuitenkin iso askel paranemista tässä asiassa, että tiedostaa ettei se tiedonhaku todellakaan kannata.
Tilanne on sinänsä harmillinen, että nyt tapahtuu kuitenkin niin paljon asioita elämässä, joista olisi ehdottomasti syytä olla onnellinen. Toki myös siinä mielessä hyvä, että mieltä painavat asiat yleensä unohtuvat seuraavaan päivään mennessä, tosin valitettavasti ne kyllä palaavat aina aika ajoin takaisin. Ahdistumista voisi verrata valuvaan hanaan ja täyttyvään lasiin, ne asiat kasaantuvat pikku hiljaa, kunnes lasi on täynnä ja vesi tulvii yli. Tarpeeksi kun murehtii, koko huolestuminen vetää aivot jonkinlaiseen tilttiin ja hetkeen ei kertakaikkiaan jaksa murehtia yhtään mistään. Ei niin mistään. Kunnes kierre alkaa taas alusta.
Toki myös se on plussaa, että olen kertakaikkiaan kyllästynyt tähän hommaan, jos nyt hyviä puolia etsitään. Ja ehkä niitä pitäisi ajoittain etsiä. Mieleni vaan ei vielä ole tarpeeksi vahva, että saisin ne ikävät ajatukset kertakaikkiaan työnnettyä pois. Tiedän että se auttaa, jos alan tehdä jotakin muuta. Jotenkin päähän on vain iskostunut se, että ne asiat pitäisi jotenkin vatvoa läpi. Siinäpä kun on vaan se, että vaikka niitä kuinka pyörittelee, ne eivät mihinkään häviä tai rauhoita mieltä. Pois siis joutavat mokomat.
Luulisi että vaavin kanssa on niin kiire, ettei ehdi ajatella tuollaisia. Ihan hävettää, että ehtii. Eihän siitä kuitenkaan vielä ole sillä tavalla seuraa, loppujen lopuksi päivät on hyvin yksin, jolloin ehtii liikaa miettiä kaikkea, sekä olla omien ajatustensa kanssa. Myös jatkuva univaje ja kaikkien uusien asioiden tuoma stressi ilmeisesti vaatii veronsa, väsyneenä kaikki asiat tuntuvat kaatuvan päälle. Ehkäpä ne hormonaaliset asiatkaan eivät ihan vielä täysin kunnossa ole. Unihommiin ainakaan ei ole tulossa helpotusta heti, tai en ole mitenkään toiveikas sen suhteen. Meillä hulinoidaan nykyään ainakin kolmesti yössä ja kyllä, se on paljon kun ehti tottua nukkumaan.
Hyvä asia on se, että on kesä. Oikeasti lämpimänä ja kauniina päivänä, on melkoisen vaikeaa olla ahdistunut. Toki se että jos haalin tekemistä tai näen kavereita, auttaa ihan hirveästi. Kun on jotakin muuta ajateltavaa. Onneksi vaavi on taas vaihteeksi siinä mielessä mallilapsi, että sen kanssa uskaltaa lähteä uloskin, vaikkapa esimerkiksi syömään. Tällä hetkellä arvostan ja kaipaan sosiaalista kanssakäymistä ihan hirveästi, etten tule masentuneeksi mökkihöperöksi! Ja vaikka jopa viihdynkin vaavin kanssa kotona, en halua unohtua tänne lapsenhoito hommiin.
Joten ehkä se taas kerran (noin miljoonannen kerran) tästä. Koska pakkohan se vaan on!
