Varmaan lähes jokainen raskaana vielä oleva tai pienen lapsen vanhempi, on kuullut toisten vanhempien suusta vähän sitä sun tätä. Lapsen kasvatus ja kaikki siihen liittyvä kun tuntuu olevan sellainen asia, että jokaisella kadun tallaajalla on asiaan mielipide ja sitä auliisti jaellaan ainoana oikeana, halusivat hämmentyneet vanhemmat (jotka koettavat parhaansa mukaan tulla toimeen uuden vauvansa kanssa) kuulla sitä tai eivät.

Kommentit ovat olleet lähes poikkeuksetta hyvin negatiivisia. Raskausaikana hämmennyin tästä vuodatuksesta jos erehdyit puhumaan äitiyslomasta, käytiin kimppuun hyvin hyökkäävällä asenteella: ei se ole mitään lomaa! No tähän väitteeseen haluaisin todeta, että kyllä minä olen alkanut tätä vähän lomana pitää. Onhan vaavin kanssa raskasta, joskus enemmän, joskus vähemmän. Välillä on niitä tuskastuttavia päiviä, kun itkettää ja tuntuu etten kertakaikkiaan pärjää ja jaksa, mutta suurimman osan ajasta meidän vaavi on melkoisen iloinen ja ”helppo” hoidettava. Olen siis alkanut viihtyä ja ottaa tämän kotoilun loman kannalta, töihin ei ainakaan tällä hetkellä ole yhtään ikävä.

Mainittakoon myös jopa vahingoniloiset irvailut siitä, miten emme enää nuku, ainakaan kolmeen vuoteen. Kuten olen täälläkin aiemmin kirjoitellut, meillä kyllä nukutaan, jopa välillä täysiä öitä. Tiedän että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, mutta miksi pitää pelotella tulevia vanhempia, jotka eivät vielä yhtään tiedä mitä heillä on edessä? Katkeruus? Toivottavasti saadaan paska kiertämään? Valvottuja öitä tarpeeksi, niin ei enää ole niin väliä mitä muille sanoo? Eikö voi sanoa: meillä oli näin, mutta toivottavasti teidän vaavinne sitä ja tätä?

Sitten tietysti nyt kun vaavi on syntynyt ja sattuu jollekin kertomaan miten on esimerkiksi melko säännöllisiä iltaitkuja, vastaus on lähes poikkeuksetta: kyllä se kiukuttelu kuule jatkuu siihen teini-ikään asti. No tähän meillä ei toki ole sanottavaa, sen näkee sitten. Uhmaikä ja teini-ikä ovat yksi kestosuosikki muiden vanhempien pelottelussa. Viimeistään silloin se teidänkin onnenne kuulkaa rakoilee, lapsi menee täysin rappiolle, huutaa, kiroilee ja liittyy ehkä johonkin jengiin, ihan vain teidän vanhempien kiusaksi, jotka nyt yritätte olla niin onnellisia pikkuisesta murustanne. Minulla tai miehelläni ei ole kummallakaan ollut mitään ongelmallista teiniangstia, joten jää nähtäväksi!

Käytännössä on mennyt niin, että jos varsinkaan mitään positiivista erehdyt vaavista sanomaan, se pitää kuitata jollakin ”kyllä se kuule muuttuu” kommentilla. Miksi kukaan ei koskaan sano ”mahtava homma, että teillä on helppo lapsi!”

Jos jopa minua tämä vaavin kanssa olo ajoittain palkitsee, kun se nauraa, hymyilee ja etenkin aamuisin on vilpittömän iloinen kun näkee äitinsä unien jälkeen, niin miksi näistä asioita ei koskaan puhuta? Onko se tämä meillä usein vallitseva asenne ”kaiken pitää olla ihan perseestä?”

Sovitaanko ettei enää pelotella uusia vanhempia, vaan kannustetaan pärjäämään! Jos on huono hetki, ei sanota että se jatkuu seuraavat kahdeksantoista vuotta, vaan tsempataan että kohta se helpottaa.