Koska on viikonloppu ja ihana aurinkoinen päivä, tulee aivan mahtava kevätfiilis, vaikka ulkona pakkasta onkin. Nyt kun on käyty koko perheen voimin ulkoilemassa, voikin sitten hyvällä omalla tunnolla kirjoitella blogiin ihan täyttä rentoa hömppää. Tai no, eihän tämä itseasiassa ole hömppää, vaan täyttä asiaa, mutta aiheena minä! Ei siis vauvoja ja valitusta tällä kertaa.

Aloin miettiä hiusjuttuja. Varmaan siksi kun juurikasvu alkaa taas vaivata ja mietityttää, että pitäisipäs muuten värjätä. Sitten välillä satunnaisesti tekee mieli vaaleaa tukkaa, jossa juuri ei olisi niin häiritsevä. Jännä että sitä tekee edelleen mieli, vaikka kokeilin, enkä ollut tyytyväinen. Niin nopeasti se ilmeisesti unohtuu. Silloin kampaajani sanoikin että nyt riitti, hän ei enää laita minulle muuta kuin punaisen eri sävyjä.

Välillä mietin myös, että miksi ylipäätänsä aloin värjätä? Minulla on niin kauniit hiukset kuvissa kuutisen vuotta takaperin. Syy taitaa olla myös se, että hiusten väri valitettavasti muuttuu iän myötä, eikä ollut niin kaunis enää, kuin vielä tuolloin. Olisiko tukka paremmassa kunnossa, jos ei olisi koskaan värjännyt? Vai vaikuttavatko muutkin asiat? Minulla oli teini-iässä anemia, jonka seurauksena hiukset ohenivat reilusti, joten olen sen jälkeen ollut hysteerisen tarkka hiuksistani ja huomaan olevani edelleen paniikissa, jos harjaan jää joskus reilumpi tukku hiuksia. Saati nyt raskauden jälkeen, tosin en ole vielä huomannut imetyksen mitään tukalleni tehneen. Yhtä paksu pehko se ei missään nimessä enää ole kuin teininä ja tiedän, että iän myötä se ei sellaiseksi ainakaan enää muutu. Sääli.

Aloin värjäämään tukkaani aika myöhään, ensimmäinen sävytys taisi tapahtua joskus 15-vuotiaana, sellaisella kevytsävytteellä joka lähtee pesussa pois. Meillä ei koskaan tuettu tukan värjäämistä, eikä minun annettu laittaa kemikaaleja päähäni. Eikä sitä toisaalta tehnyt mieli tehdä kun ei meillä kukaan värjännyt, isällä ja äidillä kun molemmilla on ihan hyvän väriset hiukset. Olen aina ollut melkoisen vaalea luonnostani, en kuitenkaan ihan blondi, vähän vaihdellen auringosta ja muusta riippuen. Tukassani on tosin paljon punapigmenttiä. Alla oleva kuva on 5-6 vuoden takaa, ennen kuin pahemmin tukkaani värjäilin.

Punaista tukkaa olen halunnut melko pitkälti lapsesta asti, siitä lähtien kun aloin kuunnella Spice Girlsiä ja fanittaa Geriä. Lapsena ei tosin todellakaan värjätty, vaan laitettiin hiusmascaralla epämääräisiä oransseja raitoja tukkaan! Sen jälkeen värjäykset rajoittuivat tosiaan muutamaan sävytteeseen (punaiseen) ja voi jestas sitä tunnetta, kun 18-vuotiaana sain oikeasti luvan värjätä tukkani kampaajalla. Kyllä, olin kiltti tyttö ja uskoin äitiä, enkä kapinoinut. Silloin kävin pari kertaa värjäämässä tukkani kampaajalla, mutta värihän oli ihan kamala. Punainen joo, mutta aivan liian kylmä sävy minulle.

Siitä palasin aika pian vaaleilla raidoilla takaisin omaan väriin, eikä vuosiin tehty juuri mitään raidoitusta kummempaa.

Silloin käytin muuten vielä mustaa ihan huoletta. Törmäsin sellaisiin arkistojen aarteisiin, että luvassa on myöhemmin muisteluita myös siitä, miten tyyli on muuttunut vuosien varrella. Seuraavaa ”hömppä-teksti” päivää odotellessa. 

Mutta niin, hiukset! Niille ei varmaan tehtäisi mitään vieläkään, jos ei ystäväni olisi kampaaja. En anna muiden koskea tukkaani, sen verran ikäviä kokemuksia ollut näistä parista kampaajareissustani menneisyydessä! Melkoisia tunareita löytyy siltäkin alalta, kuten toki jokaiselta. Mutta mutta, voi että kun annoin lopulta sisäiselle punapäälleni periksi. Tuo Geriä fanittanut pikkutyttö oli riemuissaan. Tällä kertaa sävy oli lämmin ja kuparinen, se kävi minulle upeasti. Aika moni ystäväni hihkui riemusta, kun lopultakin uskalsin sen tehdä. Ihoni on pisamainen, joten olen kieltämättä vähän sen värinen että tukkani voisi olla luonnostaan punertava.

Tämän jälkeen pysyin oikein tyytyväisenä punapäänä monta vuotta, 3 tai 4. Vaihtelua hain lähinnä leikkuttamalla välillä otsatukan, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden.

Minua huvittaa että joskus tein vanhaan blogiini tällaisen hiuspostauksen, paitsi käytin silloin apunani ”generaattoria”, jolla pystyi testaamaan erilaisia hiustyylejä. Minulle nimittäin tapahtui jotakin poikkeuksellista ja ehdin noin yhden vuoden sisällä kokeilla vaikka mitä, pari vuotta takaperin. Mikä identiteettikriisi lie ollut, en tiedä! En nyt mitään radikaalia sellaisten mielestä, jotka vaihtavat mallia ja väriä usein, mutta radikaalia ihmiselle joka tekee muutokset hitaasti ja on usein vuosia samalla tukalla. Aloin vähitellen kaivatakin vaihtelua, mutta lopulta muutos tuli värikonsulttikoulutuksen myötä. Siellä kun minut analysoitiin kevääksi ja kouluttaja krisitoi kovasti tukkaani ”väkisin syksyyn väännetyksi”. Auts. Olen jälkeenpäin miettinyt että miksi, en nyt kuitenkaan ole niin vaikutteille ja ihmisten mielipiteille altis, mutta olin itseasiassa suunnitellut kokeilevani välillä ruskeaa jo ennen tätä episodia, joten se vain vahvisti asiaa. Olin silloin kasvattamassa otsista taas pois, mutta koska ”otsani on niin korkea” päätin leikkuuttaa sen takaisin. (Jokaisella värivuodenajalla voi olla minkä värinen tukka vain ja itseasiassa moni luonnostaan punapää on kevät, että niin!)

Ensiksi väri oli hieman ruskeampi, punaisella liukuvärillä latvaan. Muutos oli silloin aika iso. Samalla kuitenkin tuntui että jotenkin kadotin itseni, alussa olin iloinen muutoksesta, mutta sitten en oikein tuntenut itseäni minuksi millään värillä. Kaikissa oli jotakin vähän outoa ja peilistä katsoi aina joku ihan vieras.

Seuraavaksi tummempaa ruskeaa, edelleen liukuvärillä. Tämä väri oli lopulta minun mieleeni liian tumma, se tuntui koko ajan kovalta vasten kasvoja, enkä oikein tottunut siihen.

Sitten ruskeaa vaaleilla raidoilla, pehmentämään vaikutelmaa. Ei natsannut sekään.

Sitten tuli taas ikävä punertavaa, joten liukuväri! Otsiksen pois kasvatus alkoi taas, sanotaan otsastani mitä tahansa.

Sen jälkeen ihastuin mansikkablondiin. Tähän projektiin minulle tehtiin ensimmäistä kertaa ikinä värinpoisto, joka kieltämättä jännitti. Hiukset eivät kuitenkaan kärsineet siitä mitenkään. Mansikkablondi oli aika ihana, näytin kuulema jälleen enemmän itseltäni, kuin ruskeassa. Täytyi olla itsekin samaa mieltä. Väri kuitenkin haalistui aina melkoisen nopeasti ihan keltaiseksi, josta en pitänyt.

Sitten tein jotakin uskomatonta, päätin alkaa kasvattaa omaa väriäni takaisin. Veikkaan että tämä oli jokin varhainen kolmenkympin kriisi ja toivoin sen menevän ohi. Mutta, kun olen ollut aina niitä ihmisiä jotka vihaavat juurikasvua, sen asian kanssa oli nyt helpompaa. Ei tarvinnut värjätä tukkaa koko ajan, sitä kyllä kaipaan. Oma värini oli itseasiassa tummempi, mitä olin ajatellut. Joten tukkani värjättiin vastaamaan omaa juurtani ja sen jälkeen raidoitettiin. Pitäähän siinä nyt vähän jotakin ilmettä olla.

Tämä oli tavallaan ihan jännittävä kokeilu, jollain tavalla näytin taas itseltäni. Ihan blondiksi en halunnut, koska niin vaalea en kertakaikkiaan ainakaan enää ollut ja tätäkin oikeaa vaaleaa sävyä piti venkslata hetki.

Omaa väriä kerkisi kasvaa monta senttiä. En ymmärrä mikä se ongelma oli, nyt kun jälkikäteen katson kuvia tuolta ajalta, kyllähän se tukka hyvältä näytti. Mutta silloin tuntui, että se oli vain jotenkin ”plääh”. Sen tarkemmin en osaa sitä tunnetta kuvata, lopputulos oli jotenkin laimea.

Ilmeisesti minä tarvitsen hieman draamaa elämääni, jotenkin punainen sopii luonteeseeni paremmin, en näytä ihan niin kiltiltä, hih. Raskauden aikana aloin tosiaan hennata tukkaani ja ainakin nyt aion sitä jatkaa edelleen, vaihtaen vain sävyn kesäksi hieman oranssimpaan, kun tukka vaalenee auringossa kuitenkin. En tiedä sitten mitä olisin vailla, mutta ei, en aio lähteä ainakaan tukan vaalennusprojektiin vaikka hetkittäin mieli tekee, kun muistelen että en viihdy kuitenkaan ja kadehdin sitten kaikkia punapäitä. Kun joku keksisi ratkaisun ongelmaan juurikasvu…

Nyt oleillaan siis (hetkittäin) tyytyväisenä punapäänä, kuten blogin uusista kuvista voi huomata.