Haasteena oma elämä vol. 2

Huhtikuu 2003, here I come.

Olen 25-vuotias vielä hetken, ja kirjoitan täyttä päätä gradua. Olen kahlannut maisteriopintoni Tampereen yliopistossa loppusuoralle huimassa neljässä vuodessa (tai oikeastaan kahdessa, sillä kaksi ensimmäistä kuluivat tiiviisti ylioppilasteatterissa naamaa väännellen ja hörhöjen kanssa hengaillen). Jäljellä on enää radiokurssin rippeet, muutama essee ja se gradu. Olen paennut arkielämääni Tampereella vanhempieni hoteisiin Lahteen, ja hakkaan gradua kymmenen tuntia päivässä koneella, jonka olen perinyt edellisen poikaystäväni isältä. Ikivanhan kannettavan kapasiteetti on rajallinen, ja siinä vaiheessa kun tekstimassan tallentuminen alkaa herättää epäilyksiä, siirrän koko tekeleeni äitini Macille. Olen äärimmäisen tottumaton Macin käyttäjä ja onnistun tallentamaan kymmenisen sivua graduani jonnekin, josta en sitä enää löydä. Saan raivokohtauksen, jota en pysty hillitsemään, ja painelen baariin. Se on melko tavallinen tapani ottaa vastaan vastoinkäymisiä tuohon aikaan. Etäännytän itseni todellisuudesta kumoamalla tuopin ja toisen, kolmannenkin. Olen antautunut pelkästään gradulle, ja siksi en ole kertonut lahtelaisille kavereilleni, että olen kaupungissa. En soita heille nytkään, sen sijaan soittelen muille ystävilleni Tampereella ja Helsingissä. Minusta tulee humalassa yltiösosiaalinen. Muistan, että tuona iltana päädyn jonkun tuikituntemattoman miekkosen osoitteeseen, jonka asunnossa on lastensänky. Muistan, että aamulla tuijotan sitä epäuskoisena ja ihmettelen, miksi miehen elämä on tällaista, jos hänellä on lapsikin. Mies ei ole hyvillään uteluistani, enhän itsekään ole antanut itsestäni järin vakaata kuvaa. Jatkan vielä toisen päivän ja menen käytössäni olevaan yksiöön, joka sijaitsee vanhempieni naapurissa. Nukun turhautunutta humalaani pois, kun äiti tulee varovaisesti kysymään, tulenko syömään. Muistan vieläkin hänen kauhistuneen ilmeensä, ja joskus yhä vanhempani muistelevat ”sitä raivokohtausta, jonka sain gradua tehdessäni”.

Seurustelen itseäni kolme ja puoli vuotta vanhemman miehen kanssa, jonka kanssa minun olisi ollut hyvä jättää kokonaan seurustelematta. Fyysinen vetovoima oli alussa kuitenkin niin vahva, etten voinut itselleni mitään. En ole koskaan elämässäni ennen (enkä jälkeen) tuntenut mitään vastaavaa. Suhteemme on myrskyisä alusta loppuun saakka, siinä käytetään liikaa päihteitä ja väkivaltaa. Huhtikuussa 2003 olen paossa myös suhdettani, joka ahdistaa minua päivä päivältä enemmän. En kuitenkaan osaa vielä tässä vaiheessa laittaa kapuloita rattaisiin. Suhteemme on kestänyt syksystä 2000 asti, enkä tiedä olenko koskaan rakastanut miestäni. Sen sijaan olen tuntenut häntä kohtaan suunnatonta himoa, mustasukkaisuutta, vihaa, omistuksenhalua, raivoa, alistumista ja niin edelleen. Kirjoitan ahdistuneita katkelmia päiväkirjaani. Elämme keskenämme aivan toisenlaisissa maailmoissa, mutta en osaa päästää hänestä irti. Ajattelen, etten ansaitse elämässäni mitään parempaa, minun ei ole tarkoitus nauttia ihmissuhteesta tai perustaa hänen kanssaan perhettä. (Myöhemmin käsittelen pitkään ja hartaasti noita ajatuksiani ja harhaluulojani terapiassa ja saan tolkun itseeni.) Vanhempani eivät perusta miehestä, etenkin isäni huomauttelee hänen epäkelpoisuudesta niin tiuhaan tahtiin, että loukkaannun pahasti.

Muistan ajatelleeni, että elämässäni kaikki muut osa-alueet ovat loistavassa tasapainossa keskenään. Minulla menee lujaa kaikilla muilla osa-alueilla paitsi ihmissuhteessani. Siksi en pysty kokonaisvaltaisesti nauttimaan mistään muustakaan. Miehen kanssa me emme tee koskaan mitään normaalia. Emme pidä koskaan hauskaa sellaisella tavalla, jonka olen aikaisemmin käsittänyt hauskaksi. Tarkkailen muita pariskuntia ja ystäviämme, jotka tekevät yhdessä mielihyvää tuottavia asioita, ja ajattelen, että tuo ei ole minua varten, sillä en ansaitse sitä. Mieheni on aina valmiina lähtemään kaveriensa kanssa baariin, ja hänen baarireissunsa kestävät useita päiviä. Niiden jälkeen hän joko raivostuu ja pahoinpitelee minua, koska olen erehtynyt arvostelemaan häntä, tai esiintyy katuvana enkelinä, kunnes hermostuu minun jälleen. Ajattelen, etten oikeasti edes tiedä, kuka hän on. Hänen mielipiteensä ja tunnetilansa vaihtelevat päivittäin. Hänellä ei ole minkäänlaisia tulevaisuudensuunnitelmia, hän on täysin tuuliajolla. En kehtaa näyttää häntä ”normaaleille” ystävilleni, koska en tiedä missä kunnossa hän on. Yritän kerta toisensa jälkeen auttaa häntä jaloilleen, mutta se on mahdotonta. En osaa tehdä tekoja, jotka tekisivät hänelle hyvää. En liioin osaa ajatella, että se ei ole lainkaan minun tehtäväni. Hänen siskonsa sanoo, että minun ei tarvitse alkaa miehen sosiaalitädiksi. Hälytyskellot eivät vieläkään soi lopullisesti.

Kuristavan ahdistavasta ja itsetuntoni nielevästä ihmissuhteesta huolimatta onnistun pakertamaan opintoni ennätysajassa valmiiksi. Olen elättänyt itseni opintojen ajan kirjoittamalla juttuja paikalliseen lehteen. Olen saanut jokaiseksi kesäksi oman alan kesätyöpaikan, niin nytkin. Minua kannattelee menestymiseni muussa elämässäni ja ystävyyssuhteissani, mutta ihmissuhteeni kiskoo minua pinnan alle, väliin siinä onnistuenkin. Hän on minulle velkaa niin paljon rahaa, etten lopulta edes tiedä, kuinka suuri summa on. Henkinen velka on sitäkin suurempi, mutta lopulta en jaksa pitää kummastakaan kirjaa.

 

Edellinen menneisyysmuistelo luettavissa täällä.

 

Suhteet Oma elämä

Epävarmuustekijöitä

Olen tässä taas vähän miettinyt, itseäni ja äitiyttäni. Milloinkohan sitä on riittävän varma uskomaan, että on juuri se oikea äiti lapselleen, se, joka parhaiten hänen tarpeensa ymmärtää ja täyttää? Ehkä riittämättömyyden tunne seuraa äitiä loppuun asti. Havahduin tässä nimittäin pohtimaan, että ne ajatukset, joita minulla on ollut tulevasta syksystä ja siitä, miten arki mahtaa asettua, ovatkin syntyneet osin omasta epävarmuudestani. Nyt, kun olen saanut taas ripauksen lisää itseluottamusta juuri oikeanlaisena äitinä, on tarpeeksi rohkea olo aprikoida, mikä sitä epävarmuutta oikein synnyttää.

Minä olin siis miettinyt, että mitäs sitten, kun vauva syntyy, miten poika viihtyy kotona, kun siellä ei tapahdu mitään ja siellä on vain äiti ja vauva, silloin kun isi on töissä. (POIKA ON KAKSI VUOTTA JA VAJAA VIISI KUUKAUTTA, KUN VAUVA SYNTYY!!!) Tätä mietiskelyäni tuki tieto siitä, kuinka hyvin poika on viihtynyt perhepäivähoidossa, jossa hän on käynyt vuoden alusta lähtien minun palattuani töihin. Teen vain nelipäiväistä viikkoa, joten olen saanut edelleen viettää poikani kanssa kolme päivää viikosta, mutta minun mielestäni poika on oppinut perhepäivähoidossa vaikka mitä (eiväthän nämä seikat silti sulje toisiaan millään vääjäämättömyydellä pois???). Hänestä on tullut paljon rohkeampi ja reippaampi, hän luottaa itseensä enemmän ja osaa pitää puolensa. Hänelle on tehnyt hyvää olla muiden ikäistensä lasten kanssa, hän on tottunut seuraan. Olen päätynyt näihin päätelmiin omien havaintojeni perusteella, jotka olen tehnyt omasta subjektiivisesta näkökulmasta äidinherkkyyteni sävyttämänä. Poika on saanut lähes poikkeuksetta pelkkää suitsutusta, kuinka reipas hän on, kuinka hänen kanssaan sujuu kaikki, kuinka mutkattomasti hän suhtautuu siirtymiin ja muutoksiin, kuinka paljon hän osaa, kuinka iloinen hän on ja niin edelleen. Ainoat huomautukset koko runsaan puolen vuoden ajalta ovat tulleet parista kerrasta, kun hän ei olisi halunnut kerätä leluja, tai kun joku on tullut repimään lelua hänen kädestään ja hän on tönäissyt toisen pois sekä pelleilyn yrittämisestä ruokapöydässä. Poika on joutunut muutaman kerran olemaan ventovieraassa varahoidossa sekä yhden viikon päiväkodissa hoitajan loman ajan, ja aina hoitotädit ovat jaksaneet hämmästellä hänen reippauttaan. Voi kuvitella, että äiti on saanut olla helpottunut ja onnellinen, kun epäluulo ja itsesyytökset pojan sysäämisestä maailmaan liian aikaisin ovat osoittautuneet turhiksi.

Tämän kehun ja kiitoksen kääntöpuoleksi on salakavalasti muodostunut epäilys siitä, että poika viihtyy paremmin muualla kuin kotonaan, tai ainakin ihan yhtä hyvin, eli ei sillä niin väliä ole, missä hän oikeastaan onkaan ja kuka häntä hoitaa. Järjellä ajatellen tiedän, että näin ei ole, mutta jonnekin mielen ytimeen epäilyksen siemen on joka tapauksessa ehtinyt pesiytyä.

Osin siksi olen miettinyt, että miten syksy sitten mahtaakaan sujua, ja mitä sitten jos poika kovasti turhautuu ja kaipaa ystäviään. Samalla tiedän, että luontoni ei antaisi periksi viedä häntä hoitoon, kun itse olen vauvan kanssa kotona. Pelkkä ajatus tuntuu siltä, että yhdestä olisi tullut ylimääräinen ja hänet sysättäisiin pois, kun äiti haluaa nyt keskittyä vauvaan eikä jaksa hoitaa molempia. Ymmärrän kyllä muiden ratkaisuja, sillä toisen tai useamman lapsen hoitoon viemiseen vaikuttaa moni muukin seikka kuin äidin omat ajatukset. Naapurimme sanoi, että jos heille syntyy toinen lapsi (ensimmäinen on 1v6kk), hän veisi esikoisen päiväkotiin muutamaksi päiväksi viikossa leikkimään, että saisi itse edes joskus nukkua. Esikoinen kun on niin huono nukkumaan, ja äiti on nykyäänkin aina ihan poikki. Tai jos ikäeroa on enemmän ja esikoinen on vauvan syntyessä jo vaikkapa neljän viiden ikäinen, silloin ystävät ja porukkaan kuuluminen merkitsevät hänelle jo aivan eri tavalla kuin kaksivuotiaalle. Ja loppujen lopuksi jokainen tekee juuri niin kuin parhaaksi katsoo itselleen, lapselleen ja omalle perheelleen. Minä yritän etsiä meille sopivimman tavan. Pojan hoitoon vieminen tulevan äitiyslomani aikana ei missään vaiheessa ole ollut todellinen vaihtoehto, vaikka olenkin pohtinut hoitopaikan merkitystä pojan elämässä.

Mutta nyt, kun minä olin reilun kahden viikon kesälomalla, huomasin, että minustahan on äitinä vaikka mihin! Olimme pojan kanssa lähes koko ajan yhdessä, teimme kaikenlaista, hassuttelimme, nauroimme, välillä tietysti kiukustuimmekin toisimme, välillä vain olimme ja mylläsimme, välillä mieskin ehti menoon mukaan. Itselleni tuo kaksi viikkoa oli erityisen merkityksellinen aika siksi, että ymmärsin, että poikani viihtyy minunkin kanssani ihan hyvin. (Etten minä ole vain se kurja äiti, joka asettaa rajat ja sanoo mitä saa ja etenkin mitä EI saa tehdä.) Että minäkin osaan leikkiä ja keksiä tekemistä. Huomasin, että poika nautti, kun hän sai aamulla rauhassa mennä leikkimään (leikkii vielä vähän, hän aina sanoo), ennen kuin alettiin hoputtaa aamupesulle ja aamupalalle ja vaatetukseen ja ulos ovesta ja hoitoon hop hop! (Ja järjellä kun taas ajattelen, niin tämähän on ihan itsestään selvää! Tietysti jokainen kotonaan viihtyy parhaiten!!) 

Kun loma loppui, poikaa odotti kokonaan uusi hoitopaikka, koska tuttu hoitaja oli vielä kesälomalla. Ensimmäinen ja toinenkin päivä olivat menneet hyvin, ja taas kotiin kantautui pelkkiä kehuja ja ihmettelyä, kuinka reipas ja kiva poika onkaan. Mutta toisena päivänä (eli eilen) kotona hän kyllä oireili, selvästi. Hillittömät raivarit ilman kunnon syytä. Varmaankin perusmieliala oli matala ja turvallisuudentunnetta järkytetty. Ja nukkumaan mennessä… huhhuh!! Jo pitkään hän on lähes poikkeuksetta jäänyt iltasadun ja -laulun ja silittelyn jälkeen kiltisti omaan sänkyynsä yksin nukahtamaan, ellei ole ollut yliväsynyt tai ylikierroksilla, silloin on vaadittu vähän enemmän vanhempien apua. Mutta eilen… Heti kun aloin tehdä lähtöä huoneesta, syttyi kapina. Kolme kertaa sain kerätä huoneen lattialta kaikki yli laidan heitetyt pehmolelut, peiton, tyynyn ja alulakanan, viimeisellä kerralla poika oli yrittänyt repiä jopa patjaansa sängystä ulos ja oli tunkemassa jalkojaan pinnojen välistä. Olin korottanut ääntäni (vaikka tiedän, että nukkumaan mennessä se ei auta mitään), kävellyt ulos huoneesta ja kerännyt kaikki muut pehmolelut paitsi pojan tyynynään käyttämän nallen pois sängystä. Siinä vaiheessa, kun laitoin ensimmäistä kertaa alulakanaa takaisin paikoilleen ja nostin pojan pois sängystään, hän kipitti iloisena olohuoneeseen, tuli sieltä takaisin kottikärryjä työntäen ja kirkkaalla lapsen äänellään sanoi, että: ”Äiti, tule kyytiin”, teki mieli ruveta itkemään.

Lopulta kolmannen sänkymellakan jälkeen otin hänet syliin ja silittelin siinä pitkän aikaa (miksei sitä osaa tehdä heti vaan vasta sitten, kun itsekin on jo kuohahtanut ja tunteet ottaneet ylivallan). Laskin sänkyyn, ja pieni ääni toivoi, että äiti laulaa vielä yhden laulun. Kyselin, että harmittaako häntä se uusi hoitopaikka, johon hän vastasi että joo. Kerroin, että olen kuullut hänen olleen siellä tosi reipas ja että hoitotäti on kehunut häntä kivaksi pojaksi, että nyt hänen vain täytyy käydä siellä vähän aikaa, kun äidin piti mennä takaisin töihin. Sydäntäni raastoi ja raastaa nytkin. Hän nukkui huonosti, kiljui yöllä äidin riistämää Niiskuneitiä turvakseen, ja vielä aamulla herätessään oli kiukkuinen. Mutta sitten kaikki meni hyvin. Mies arveli pojan alistuneen kohtaloonsa. Minä mietin, onko se vielä kaksivuotiaalle välttämätöntä?

Muistan, kuinka pikkuvauvana poika itki ja minä ajattelin, että se ei tykkää minusta, kun en saa sitä rauhoittumaan. Mistä näitä ajatuksia päähän oikein tulee? Nyt ymmärrän sentään jo sen, että poika kiukuttelee ja koettelee minun hermojani eniten juuri siksi, että minun seurassani hän uskaltaa tehdä niin. Ja lopuksi on myönnettävä, että olin miettinyt sitäkin, että omasta mukavuudenhalustaniko veisin pojan hoitoon, kun vauva tulee kotiin. Mutta kyllä katson, että mukavuudenhaluisempaa on se, että aamulla ei tarvitse kiiruhtaa minnekään, vaan kaikki saavat syödä yöpuvut päällä aamupalaa ja leikkiä vielä vähän, jos siltä tuntuu.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään