Kuinka paljon lastaan voi rakastaa

IMG_0978.JPG

Seuraa kysymys: voiko lastaan rakastaa niin paljon että sattuu? Vastaus: helposti.

(Pidän ansaitun (?) vapaan haastemenneisyysmuisteloista ja keskityn hetkeksi tähän päivään.)

Eli siis rakkaudestani oman lapseeni. Olenhan minä mieheenkin rakastuessani luullut pakahtuvani, mutta se on silti erilaista rakkautta kuin rakkaus omaan lapseen. Oman lapsen rakastamista on vaikea sanoin selittää, mutta yritän kuitenkin. Se tuntuu siltä, että samaan aikaan haluaisi suojella sitä pientä olentoa kaikelta maailman hirvittävyydeltä aina ja ikuisesti, puolustaa kaikelta havaittavissa olevalta pienimmältäkin vääryydeltä, ilmeeltä, äänensävyltäkin. Sitä haluaisi, että lapsi on aina sellainen kuin se on kaikessa viattomuudessaan, vilpittömyydessään, herkkyydessään, ennen kuin maailma ja eletty elämä jättävät siihen jälkensä ja kuvansa.

Ja samalla sitä haluaisi, että osaisi antaa lapselleen juuri hänelle kaikista sopivimmat eväät ja opit matkalle, jonka toivoo olevan ennen kaikkea onnellinen, mutta myös sävytetty monilla elämisen vivahteilla. Jotta hänen elämäänsä mahtuisi sopiva annos onnea ja onnistumista, rohkeutta, valppautta, hellyyttä ja herkkyyttä, nöyryyttä, välittämistä ja toisten huomioonottamista, pieniä kullanarvoisia hetkiä, rakkautta, kamppailua ja ponnistelua, sisukkuutta, sopivasti vaikeuksia, jotka on tehty voitettaviksi ja paljon paljon lujaa tahtoa.

Samalla minä jännitän, miten ikinä osaan rakastaa kohdussani kasvavaa lasta niin paljon kuin ensimmäistäni, joka teki minusta äidin ja miehestä isän, meistä vanhemmat. Jonka kanssa opin itsestäni miljoona ja taas miljoona asiaa, kauniita ja rumia, hienoja ja kamalia. Ja samalla tiedän, että rakkautta riittää toki molemmille, ja enemmänkin, niin paljon kuin tarvitaan, mutta sellaisia sitä miettii, kun on äiti ja tulossa toistamiseen äidiksi. Äitiys – jotakin mistä ei voi olla mitään käsitystä ennen kuin sen kokee.

Tänä aamuna, kun runsaan kahden viikon loman jälkeen minun piti mennä jälleen töihin ja pojan hoitoon, ja vieläpä uuteen hoitoon, koska vanha hoitotäti lopetti ja siirtyi päiväkotiin, tunsin jälleen miltei käsinkosketeltavaa kipua, kun ajattelin, miten paljon pikkumiestäni rakastankaan. Kuvittele, että sinut tuupattaisiin uuteen työpaikkaan ohjeistuksena: Ole reipas. Syö nätisti. Leiki kiltisti. Nuku kun on sen aika. Vailla mitään tietoa, ketkä ovat leikkikavereitasi tai mitkä ovat talon tavat. Mutta niin se pieni vain selviytyy ja sopeutuu ja leikkii missä vain pikkuautoja (tai isoja!) on näköpiirissä.

Jos olen hetkeäkään miettinyt, miten keksin riittävästi ohjelmaa tai jaksan ”viihdyttää” kaksivuotiastani, kun vauva tulee, enää en. Olen varmaakin varmempi, että meidän kaikkien paikkamme on juurikin kotona, yhdessä, perheenä. Toisiimme tutustuen, toisistamme nauttien ja väliin hermostuen. Tuolla pikkukaverilla on sellaiset jutut, että ne pitävät minut taatusti hetkessä kiinni ja vireänä, kun vaihdan vaippaa ja työnnän tissiä vauvan suuhun.

Ja siinä samassa saan aikalisän ikuisessa yt-pyörässä pyörivästä työelämästä.

IMG_0811.JPG

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli

Haasteena oma elämä vol. 1

Haasteena siis oma elämä, oma menneisyys, jota ei muuksi voi muuttaa vaikka kuinka yrittäisi, mutta en totta vieköön haluaisikaan, koska muutenhan en olisi minä tässä ja nyt ja se on parasta mitä minä voin tässä ja nyt olla. Elämäni on juuri nyt ihanaa ja seesteistä ja levollista ja täynnä onnea ja hauskuutta ja rakkautta ja haaveita ja uteliaita aavistuksia tulevasta. Mutta siis. Kristaliinan eteenpäin heittämä haaste jäi mielenperukoille itämään, ehkäpä siksi, kun hän itse vastasi haasteeseen niin perusteellisesti ja heittäytyen. Minäkin haluan kurkistaa elettyyn elämään ja katsoa, minkälaista se oikein oli.

Päivämääräthän olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Alku on helppo. Elokuu 1999 oli elämässäni suurten mullistusten aikaa. Asuin Tampereella Sorsapuistossa kaksiossa, josta silloinen kihlattuni oli juuri muuttanut takaisin vanhaan kotikaupunkiimme Turkuun. Hänen tarkoituksenaan ei suinkaan ollut heittää yhteiselle elämällemme hyvästejä, vaan aloittaa oma itsenäistymisensä alusta omassa yksiössään, tavata minua viikonloppuisin ja opintonsa keskeytettyään aloittaa välivuosi mieluisamman aiheen parissa. Suhteemme oli kestänyt tuossa vaiheessa reilut kolme ja puoli vuotta, mikä oli 23-vuotiaalle itseään etsivälle nuorelle naiselle aika paljon. 

Olin myös juuri saanut tietää päässeeni oikaisupyynnöllä Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia (joka tuolloin hävetti minua kovasti: o-i-k-a-i-s-u-pyynnöllä!, mutta mistä sittemmin olen kovasti ylpeä, harva sinne oikaisupyynnöllä pääsee!) ja olin onneni kukkuloilla. Minulla oli työharjoittelua jäljellä vielä elokuun loppuun saakka, ja tuo vuoden kestänyt nimenomainen työharjoittelu pienessä paikallislehdessä toimitusharjoittelijana oli valanut minuun uskoa, että olin vihdoin muutaman kesken jääneen koulun jälkeen oikeilla jäljillä, mitä haluaisin elämässäni tehdä).

Olin siis vihdoin ja viimein päässyt kolmannella kerralla yliopistoon opiskelemaan haluamaani oppiainetta. En ole oikeastaan vieläkään aivan varma, mistä tuo tiedotusoppi oikein putkahti mieleeni, mutta sinne kuitenkin olin kolme kertaa hakenut ja viimein päässyt. Ensimmäisestä opiskeluviikosta muistan sen, että melkein joka ilta oli bileet jossakin, jonkun ennalta tuntemattoman luona, tutoreita he vissiin olivat. Muistan, että 23-vuotiaana tunsin olevani ihan järkyttävän vanha verrattuna muihin (suurin osa oli 21!) ja minua hivenen hävetti tämä(kin) seikka (kuvittelinkohan silti olevani jotenkin rento tyyppi, vaikka mielessäni muodostin stressin aiheita tällaisista suuren suurista ongelmista??). Muistan, että yliopistomaailma tuntui alkuun kovin kaoottiselta, ja minusta oli vaikea päästä sisään siihen, mitä kaikkea siellä kannattaisi tehdä. Netti oli kokonaan toisenlainen työväline kuin nyt, kotona minulla oli poikaystävän isältä peritty ikivanha kannettava tietokone, jossa oli vissiin Word muttei muuta, ja yliopiston sähköpostiosoitteeni taisi olla ainokaiseni. Kännykkääni olin muistaakseni edellisenä vuonna hankkinut varta vasten tekstiviestitoiminnon, sillä sitä siinä ei alun perin ollut. Tuohon maailman aikaan piti siis fyysisesti mennä itse ottamaan selvää asioista, kävellä tiedekunnan kansliaan ja sopia tapaaminen tai kahlata kirjastossa tai niin edelleen, minkä kaiken voi nyt toteuttaa kotona omalta koneeltaan käsin. Luulen, että verkkoteknologian kehittymättömyys oli yksi syy, miksi koin alun niin vaativaksi, sillä nyt lähes kaikesta pystyy ottamaan itse selvää heti ja mistä lähteestä vain.

Elokuussa 1999 olin myös haudannut karvaan kiukkuni siitä, etten ollutkaan päässyt opiskelemaan Näyttelijäntyönlaitokselle, vaikka juuri minun sinne kuului omasta ja monen muun mielestä päästä. Olin hakenut aikaisemmin myös Teatterikorkeaan vielä huonommalla menestyksellä, mutta juuri Nätyn ovien kiinni pysyminen oli tuohonastisen elämäni suurin pettymys, sillä tunsin heittäytyneeni pääsykokeissa täysillä mukaan ja tiesin, ettei minusta olisi irronnut enää mitään enempää. Yleensä minulla oli tapana jättää tekemisissäni ainakin tuuman verran pelivaraa, että pystyin ainakin itselleni sanomaan, että olisin pystynyt vielä parempaan. Tällä kerralla olin antanut kaikkeni, eikä se riittänyt. Se oli ihan kamalaa. Näyttelijän itsetuntoni (jota olin muutamista onnistuneista töistä ja niistä ansaitusta palautteesta saanut kyhättyä), oli kokenut totaalisen romahduksen, ja ajattelin, että minä en mene enää ikinä yleisön eteen tekemään yhtikäs mitään missään olosuhteissa. Vaikka yleisön edessä olin tehnyt edeltävässä elämässäni säännöllisesti yhtä sun toista.

Olin kuitenkin myöntynyt ajatukseen, että okei, teatteri voi olla ’vain harrastus’ (blää) ja lopettanut vuoden kestäneen teatteriboikotin sekä yleisössä että näyttämöllä. Olin siis hakenut ja päässyt mukaan Tampereen ylioppilasteatteriin, josta tunsin jo valmiiksi muutamia varteenotettavia tyyppejä. Teatteri imaisi jälleen mukanaan, jopa vahvemmin kuin massaluennoilla alkaneet opinnot. Sujahdin sujuvasti teatterin maailmaan ja sain sieltä roppakaupalla uusia ystäviä, joiden kanssa parannettiin maailmaa harva se ilta Telakalla.

Niin se ihmissuhde. Se oli ajautunut melkomoiseen mustasukkaisuuden aiheuttamaan umpisolmuun, joka kuristi kaulaani hivuttavasti. Olin jäänyt suurimmaksi osaksi asuntoomme yksin asumaan, ja uudessa vauhdikkaassa elämäntilanteessani aloin huomata, kuinka ihanaa oma vapaus on. Yhtäkkiä sain mennä ja tulla miten halusin, eikä kukaan odottanut kotona ihmettelemässä, että missäs sitä taas on oltu. Vapaus alkoi toden totta maistua maltaalta, ja viimeistään silloin aloin jossakin alitajunnassa työstää eroa ensimmäisestä pitkäaikaisesta poikaystävästäni. En todella ollut vielä valmis kotileikkiin vaan minun piti saada elää isolla EELLÄ. Nyt minun aikuiselämäni pääsi toden totta vauhtiin.

Tuolloin perheen perustaminen ja ylipäätään seesteinen arki tuntui mahdottoman kaukaiselta ajatukselta, jos siihen ylipäätään uhrasi ajatustakaan. Minun suonissani kohisi levoton veri, ja minusta tuntui, että pystyn mihin vaan. 

Suhteet Oma elämä