MITEN LAPSI VAIKENEE

Kun vajosin vaikeaan depressioon vähitellen vuodesta 2015 alkaen, en osannut seurata omia toimiani tai toimintakykyäni ollenkaan. Vuonna 2017 olin siinä kunnossa, etten enää jaksanut mitään ja vasta kun tilanne kärjistyi viiltelyyn, aloin ymmärtää kuin täydellisen loppu oli. Silloin vastaan tuli sekin, että tyttärelleni piti kertoa kunnostani ja siitä, miksi en jaksanut oikein mitään. Tästä olenkin kirjoittanut aiemmassa postauksessani.

Kun keskustelu oli käyty, tyttäreni ei enää vaatinut minulta mitään. Talvi, josta en muista juuri mitään oli todennäköisesti sitä, että makasin päivät sohvalla ja yöt sängyssä. Jotenkin sain kuljetettua lapsen harrastuksiin ja ruokittua hänet, mutta muutoin hän jäi yksin. Muistan sen verran, että hän sulkeutui omaan huoneeseensa, omaan mielikuvitusmaailmaansa, omiin leikkeihinsä, eikä edes vaivautunut kysymään minua tekemään mitään kanssaan.

Tätä jatkui maalis-huhtikuuhun, jolloin aurinko alkoi herättää minua, vaikka en vieläkään ollut kunnossa. Aloin ponnistella enemmän. Otin tyttäreeni yhteyttä, juttelin hänen kanssaan, kyselin kuulumisia ja aloin taas tutkia hänen kanssaan aiheita, jotka kiinnostavat meitä molempia. Leikkijäksi minusta ei koskaan ole ollut, mutta tärkeintä minusta onkin, että olen läsnä. Viime talvena en ollut.

Vastavaikutus ei antanut odottaa itseään kovin kauan. Tyttäreni huomasi, että äiti voi paremmin ja hän saattoi taas olla oma itsensä ja vaatia huomiota äidiltään. Alkoi raivokohtausten ja uhmakkaiden taisteluiden kausi. 

Kun sanoin, että oli aika mennä nukkumaan, alkoi huuto. Tyttäreni ei halunnut mennä nukkumaan. Kun painostin hänet sänkyyn neuvottelemalla ja lopulta perinteisillä uhkailun ja kiristämisen keinoin, hän huusi suoraa huutoa sängyssä. Se oli kummallista hampaiden kiristelyä ja ulvontaa, jota en aiemmin ollut kuullut. Samaa tapahtui myös, kun rajoitin tabletilla oloa tai Netflixin katsomista. Tai silloin, kun ruoka ei sattunut olemaan juuri sitä, mitä hän halusi. 

Meillä on aina ollut tyttäreni kanssa hyvä suhde ja hän on omat uhmakautensa käynyt lävitse, mutta sen huhti-toukokuisen ajanjakson hän todennäköisesti purki sitä, että oli ollut monta kuukautta ”kiltisti” ja jäänyt vaille huomiota, jota normaalisti voin lapselleni antaa. Ajattelin jo turhautuneena, pitäisikö minun viedä tyttöni psykologille tai jotain vastaavaa, mutta kohtaukset loppuivat muutamassa viikossa ja kesällä kaikki oli taas aivan hyvin. Onneksi.

Tämä kokemus opetti minulle kuitenkin sitä, kuinka tärkeää on kuunnella itseään ja kiinnittää huomiota masennuksen ensimerkkeihin. Tietysti se on itsenikin kannalta tärkeää, mutta erityisen olennaista lapsen hyvinvoinnille. Vaikka 7-vuotias voikin jollain tasolla ymmärtää, että äiti sairastaa, olisi minun pitänyt osata ja uskaltaa turvautua eksääni, ystäviini, sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun jo aikaisemmin. 

Olenkin arvioinut näin jälkeenpäin, että jos pitäisi kuolemansynneistä valita, ylpeys on aina ollut pahin viholliseni. Nyt siihen ei enää vain ole varaa. En halua tyttärelleni enää yhtään samanlaista ajanjaksoa, jossa hänen täytyy vaeltaa elämäänsä viikko- ja kuukausikaupalla yksinään. On tullut aika nöyrtyä. Hyväksyä se, että sairauteni tekee minusta joskus niin heikon ja kyvyttömän ja että en ole siinä tilanteessa tarpeeksi vahva yksin huolehtimaan lapsesta.