Kuvaushetkellä 29+3. 

2,5 viikkoa poissa töistä ja palattuani olen saanut kuulla vatsani kasvaneen kovin tuona aikana. Itse sitä ei niinkään tajua, kun sitä päivittäin kantaa mukana. Kömpelömpi olo on toki ja alaselän kivut ovat lisääntyneet ja vihlovat ikävästi jalkoihin. Olo on välillä valtava. 

Vauvalle vakuutusta hakiessa kysyi virkailija, että onko laskettu aika jo lähellä. Onneksi oli todistukset neuvolasta mukana. En tiedä olisiko muuten saatu vakuutusta joka pitää hakea kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Onneksi setä oli kaikinpuolin mukava ja naureskeli kun totesin vatsastani huolimatta kasvavani vielä hetken. 😀

Sama juttu oli kun pankissa käydessä oli vanha luokkakaveri tiskillä ja hän kysyi kuinka pian uusi perheenjäsen syntyy. ”Jaksamisia vatsan kanssa!” Hän tsemppasi nauraen kun lähdimme ja olin kertonut lasketun ajan olevan vasta lähempänä maaliskuun loppua. 😀

Tiedän tuttuja äitejä, jotka ovat inhonneet kasvavaa vatsaa ja kaivanneet alkuraskaudesta asti vanhoja farkkujaan. Äitejä, jotka sanovat itseään VALTAVIKSI, vaikka eivät todellakaan sitä ole. Ja sitten on vielä nekin äidit, jotka haluaisivat olla valtavia, mutta vatsa ei edes viimisillä ollessa ole suostunut pullahtamaan kunnolla esiin!

Itse en kuulu yhteenkään näistä. Olen aina ollut ylpeästi isoa vatsaa kantava äiti ja vasta oikein ison vatsan omaavana alkanut miettiä, että kohta sitä taas saa lättänän vatsan jota ei tölväise oviin ja pöydänkulmiin. Iso vatsa ei ole minulle ongelma, vaan kivut joita syntyy kun muu kroppa koittaa pysyä kasvuvauhdissa mukana.

Töissä vatsa tuo omat vaikeutensa. Kun et meinaa saada itsellesikään kenkiä jalkaan, niin ei ole helppoa kumarrella ja kiskoa 20 lapselle saappaita ja kuriksia päälle!

Olen valmistanut työkavereita siihen, että en välttämättä kykene olemaan töissä loppuun asti. Lähinnä pelkään alaselkäni ja jalkojeni puolesta. Välillä sängystä noustessa kun ei meinaa toinen jalka kantaa, odotan kauhulla sitä päivää kun se oikeasti pettää alta. 

Nyt kuitenkin vaapotan töissä ja teen kaiken mihin kykenen ja välillä irvistellen enemmänkin, koska en tahdo pistää töitäni muille. 

”5,5 viikkoa töitä enää.” Höpöttelin miehellekin eräänä iltana: ”Se menee nopeasti… Kohta pieni syntyy. Siis ihan oikeasti! Se on jo ihan kohta!”

”NII’IN!” Tokaisi mieheni. Hän on tainnut tajuta asian minua ennen. 😀

Kohta meitä on OIKEASTI NELJÄ! <3