Ajaako feminismi tasa-arvoa? Tarvitaanko feminismiä vielä 2019 Suomessa sen nykyisessä olomuodossaan?

Olen ehdoton tasa-arvon kannattaja ja mielestäni ei pitäisi edes joutua miettimään onko naisen euro sama kuin miehen. Tai onko luottamustehtävissä, ammattiliitoissa ja pörssiyhtiöiden hallituksissa oltava naiskiintiö. Nykypäivän feminismi ajaa itseään ansaan.

Mielestäni ei ole lainkaan kiinnostavaa katsoa maailmaa pelkästään siitä näkökulmasta, että on naiset ja miehet.
Minun elämänkatsomukseni perustuu siihen, että kaikki olemme vain yksilöitä ja pelkästään yksilön ominaisuuksilla on merkitystä. Vain se on ratkaisevaa.
Kunnioitan feminismin historiaa ja feminismiä tarvitaan ehdottomasti maailmassa. On paljon maita joissa naisten ja miesten välinen tasa-arvo ei edes ole keskustelun tasolla tapetilla. Maita joissa lähtökohtaisesti ajatellaan, että nainen on heikommassa asemassa mieheen nähden ja niin kuuluu ollakin.

Jotta feminismi esimerkiksi Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa toteutuisi sen ansaitsemalla arvostuksella, meidän täytyisi pystyä nousemaan seuraavalle tasolle.
Meidän tulisi jo elää kuin epätasa-arvoa ei olisikaan. Uskoa itse siihen ja sillä tavoin muuttaa maailmaa. Saatko kiinni ajatuksestani?
Vain sillä tavoin voimme muuttaa tulevien polvien asenteita. Me tiedostavat aikuiset voimme joko siirtää nykyisen epätasa-arvoisen asenteemme tuleville polville tai voimme katkaista sen kierteen.

Uskon, että mikäli me esimerkillämme osoittaisimme lapsillemme, ettei ole mitään merkitystä oletko mies vai nainen, vaikka niin vielä Suomenkin kaltaisessa maassa valitettavasti on, murtaisimme samalla epätasa-arvon homehtuneen ikeen.
Jos eläisimme puheissamme ja teoissamme kuin epätasa-arvoa ei olisikaan, eivät lapsemme oppisi epätasa-arvoista käytöstä.
Niin kauan, kuin jankutamme tyttärillemme, että olet heikommassa asemassa, puolustaudu! Niin kauan siirrämme epätasa-arvoisen asenteen ja ajattelun heille, vaikka kuvittelemme valmentavamme heistä vahvoja, itsenäisiä ja pärjääviä naisia.

Meidän tulisi elää lapsillemme mallia jonka toivomme heidän omaksuvan.
Ei sukupuolikiintiöt ole ratkaisu ongelmaan. Minusta olisi nöyryyttävää olla sukupuolikiintiön perusteella valittu esimerkiksi työtehtävään. Haluan olla paras vaihtoehto mihin ikinä minua ollaankaan valitsemassa eikä sukupuolellani pidä olla mitään merkitystä.

Tiedän, että puhun ideaalista maailmasta. Nykypäivän feminismillä ollaan saatu valtavasti merkittäviä muutoksia aikaan.
Maailmamme on feminismin ansiosta paljon parempi paikka. Nyt on vain aika tomuttaa vanhat ajatukset ja siirtyä seuraavalle tasolle.
Suomen kaltainen hyvinvointivaltio on valmis seuraavaan tasoon.
Meidän täytyy puhua avoimemmin rahasta, palkoista ja palkkioista, jotta voimme saada saman palkan samanarvoisesta työstä, olipa haarovälissä mitä tahansa.
Jos jatkamme epätasa-arvon toitottamista sen sijaan, että eläisimme omassa lähipiirissämme kuin epätasa-arvoa ei olisikaan, maalaamme tyttäriemme silmien eteen huutomerkkiä siitä, että sinä olet heikompi, vähempiosainen, merkityksettömämpi ja huonompi, koska olet tyttö.
Jos jäämme odottamaan yhteiskunnan tasolla tapahtuvaa muutosta, ei muutosta tapahdu koskaan.
Meidän on aloitettava itsestämme, lähipiiristämme. Lopetetaan epätasa-arvosta toitottaminen. Eletään sen sijaan omissa piireissämme niin kuin minkäänlaista epätasa-arvoa ei olisi koskaan ollutkaan. Palkataan töihin ihmisiä osaamisen perusteelle. Kasvatetaan lapsemme arvostamaan ja näkemään ihmisiä, ei miehiä tai naisia. Maksetaan palkkaa sukupuolesta riippumatta. Lopetetaan naistenillat ja poikien pelivuorot.
Ollaan kaikki vain ihmisiä.

Älä pelkää, olet vain ihan rauhassa niin ei se pure.
Autossa on paljon suurempi riski joutua onnettomuuteen, kuin lentokoneessa, ihan turhaan pelkäät.
Jos et usko näin joudut helvettiin. Eikö sinua pelota?
Jos nyt lähdet, sinun ei käy hyvin. Tulet katumaan.

Pelosta puhutaan usein väheksyen ja toisaalla sitä käytetään aseena. Pelolla ohjataan, johdetaan, alistetaan ja kahlitaan.
Jokainen meistä tuntee joskus ahdistusta tai jopa suoranaista pelkoa uudessa tai jännittävässä tilanteessa.
Joku pelkää lintuja tai käärmeitä, toinen hissillä kulkemista tai korkeita paikkoja.

Pelko voi olla aiheellista todellisen uhan kohdatessa, mutta myös irrationaalista, kuten esimerkiksi erilaisten fobioiden osalta usein on.
Fobioissa todellista uhkaa ei usein ole tai uhka on marginaalisen pieni. Esimerkiksi hämähäkkifobiasta kärsivä varmasti tiedostaa, ettei suomessa ei ole ihmiselle hengenvaarallisia hämähäkkejä.
Myrkyllisimmänkin Suomessa luonnonvaraisena elävän hämähäkkilajin (vesihämähäkki) purema vastaa vain ampiaisen pistoa.

Itse pelkään lentämistä. En fobian tasolla, mutta en nauti siitä. Jännitän, enkä oikein pysty rentoutumaan. Näen silmissäni syöksykierteeseen lähteneen lentokoneen joka iskeytyy kallioiseen metsään niin, että valtava tulipallo vain räjähtää.
Jokainen natina ja pienikin ilmakuoppa saa sykkeeni nousemaan ja kädet hikoavat. Siedän lentämistä vain, koska en halua päästää pelkoa valloilleen ja estää minua matkustamasta.
Lentoliikenteessä tapahtuu toki ihan todellisia vaaratilanteita ja vakavia onnettomuuksiakin, mutta yleisesti lentäminen on erittäin turvallista. Tiedostan sen, mutta se ei auta siihen ahdistavaan tunteeseen mikä sisälläni möyrähtää välillä jopa katsoessani lentokoneen lentävän taivaalla. En näe vain konetta, vaan näen mielessäni ne ihmiset istumassa koneessa vyöt kiinnitettynä ja niissä mielikuvissa matka kestää aina vähintään kymmenen tuntia ja matkan aikana on pimeää ja valtavasti turbulenssia.

Lentopelon kautta minun on helpompi ymmärtää kaikenlaisia pelkoja.
Jos joku pelkää kärpäsen kokoista iloista koiraani, ymmärrän hänen pelkoansa, vaikka todellista uhkaa tilanteessa ei varsinaisesti olekaan. On tietenkin se marginaalinen mahdollisuus, että koirani pimahtaa juuri sillä hetkellä ja puree hampaansa silittäjän ranteeseen.
Pelko on hyvin henkilökohtainen kokemus jota on turha vähätellä.

Joidenkin asioiden kanssa on käynyt myös niin, että olen lapsena ja nuorena rakastanut sitä mitä nyt jännitän.
Lentämistä rakastin vielä kymmenen vuotta sitten ihan valtavasti. Vatsanpohjassa tuntui ihanasti, kun tuli ilmakuoppia. Toivoin lennolle lähtiessäni, että tulisipa oikein paljon turbulenssia niin tuntuisi samalta kuin Linnanmäen laitteissa.
Nykyisin puristan rystyset valkoisena käsinojaa, jos turvavyövalo syttyy kesken lennon. Se voi olla merkki lähestyvästä turbulenssista.
Ennen seison tuosta vain kymmen kerroksisen talon kattotasanteen kaiteella, mikä oli ilman muuta tyhmänrohkeaa, älä tee niin.
Nykyisin kouraisee vatsassa, kun katson YouTube videota, jossa joku kiipeää kallioseinämää tai kun katson serkkuni laskuvarjohyppyvideoita.

Yritän asennoitua pelottaviin tilanteisiin kuitenkin niin kuin en pelkäisi. Yritän pitää mieleni rauhallisena ja kroppani rentona, enkä missään tapauksessa estä itseäni tekemästä asioita vain pelkoni vuoksi.

On myös käynyt päinvastoin, että pelko on poistunut tai ainakin jäänyt taka-alalle.
Olen esimerkiksi pelännyt helvettiä ja maailmanloppua ihan valtavasti.
Lapsena tunsin ahdistusta jos taivas oli punertava, koska se merkitsi minulle maailmanlopun olevan lähellä. En myöskään uskaltanut lähteä uskonnollisesta herätysliikkeestä valtavan helvetinpelon vuoksi.
Liekeissä tirisevä vereslihalla oleva iho ja hampaiden kiristys ei houkuttanut ja verisilmäinen suomuihoinen saatana ei vain lähtenyt verkkokalvoiltani, vaikka kuinka yritin.
Pelko oli todellista minulle, mutta jollekin toiselle vain satua siinä missä maalaishiiri ja kaupunkilaishiirikin.

Nykyisin pystyn ihastelemaan punaista taivasta ihan vapain mielin ja saatanakin on kadonnut koloonsa. Jos johonkin uskonkin se ei perustu minkään instituution rakenteisiin tai mekanismeihin.

Koen, että minulla ei ole muita vaihtoehtoja, kuin mennä pelkojani päin. Jos haluan lasketella alpeilla tai köllötellä altaalla etelän auringossa, on mentävä lentokoneeseen.
Jos haluan nähdä maiseman Manhattanin kattojen yli niin Empire State Buildingin 86. kerroksen näköalatasanteelle on kiivettävä.
Jos paniikkioireista huolimatta haluan työskennellä tehtävässä, jossa ollaan jatkuvasti esillä, ei auta kuin istua neuvotteluhuoneeseen ja aloittaa kokous.

Pelkojen kohtaaminen on ihan hirveää, mutta kerta toisensa jälkeen selviytymisen tunne sen jälkeen on palkitsevaa.
Kun pelot arkipäiväistyvät niin myös niiden lamauttava voima laimenee. Olen elämässäni jättänyt tekemättä asioita pelkojeni ja ennakkoluulojeni takia ja siihen en enää halua takaisin. Se ei tietenkään tarkoita etten pelkäisi tai jännittäisi, mutta ne asiat joita todella haluan, aion toteuttaa peloistani huolimatta.
Ensin on kerättävä rohkeutta. Minun mielestä rohkea ei ole se joka ei pelkää, vaan se joka pelkää ihan hirveästi ja silti menee ja tekee.

PS Voit seurata minua instassa @hejcki