Ei panikkia (enää)
Muistan ensimmäisen paniikkikohtaukseni edelleen erittäin hyvin, vaikka siitä on kulunut jo kohta viisitoista vuotta. Oli aikainen kevätaamu ja olin bussissa matkalla kouluun isovanhempieni luota. Olin ollut isovanhemmillani yötä vanhempieni ollessa matkoilla ja kuljin bussilla kouluun kotimme lähelle. Bussimatka kesti 45 minuuttia ja oli yleensä varsin pitkästyttävä. Kyseisen matkan alkupuolella aloin kuitenkin kärsimään vatsakivusta. Muistan, kuinka hikikarpalot otsalla istuin bussissa ja toivoin vain pääseväni pian perille. En uskaltanut jäädä bussista, sillä en halunnut päätyä oksentamaan tien varteen, vieraaseen paikkaan – pelkäsin nolaavani itseni. Istuin ja kiemurtelin koko bussimatkan ja nyyhkytin tuskissani. Muistan edelleen, kuinka katselin ohikiitäviä maisemia itku kurkussa ja toivoin vain pääseväni pian perille. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen bussi ajoi päätepysäkilleen ja taisin oksentaa tien varteen astuessani ulos bussista. Muistan tänä päivänä vain sen nolouden tunteen ja sen paniikin, joka hallitsi mieltäni.
Tämän traumaattisen bussimatkan jälkeen aloin saamaan paniikkikohtauksia aina kun jouduin matkustamaan yksin bussilla tai olin esimerkiksi elokuvateatterissa keskirivillä – paikalla, josta ei ollut nopeaa ulospääsyä. Aloin saamaan voimakkaita oireita ja kohtausten tullessa pelkäsin kuolevani. Välttelin julkisilla liikkumista ja ahdistuin pelkästä ajatuksesta elokuviin menemisestä. Fyysiset oireet olivat varsin voimakkaita ja teinille samalla todella pelottavia. Meni pitkään, ennen kuin uskalsin puhua asiasta kenellekään, koin häpeää ja ajattelin olevani täysin sekopää ajatusteni sekä oireideni kanssa. Kerrottuani asiasta sain kuitenkin vihdoin apuja kärsimykseeni. Sain samalla myös ymmärrystä ja tajusin, etten lainkaan ole yksin kohtausteni kanssa.
En tarkalleen muista, milloin bussissa tai suljetuissa tiloissa oireilu helpotti kokonaan, mutta paniikkikohtaukset olivat silti tuosta bussimatkasta lähtien aina tasaisin väliajoin läsnä elämässäni. Aloin kuitenkin teini-iän jälkeen tutkailemaan tilanteita, joissa kohtaus yleensä yllätti ja huomasinkin kohtauksilla olevan muutamia yhteisiä tekijöitä. Yleensä kohtauksia ennakoi suuret muutokset elämässä, liiallinen kofeiinin nauttiminen, yliväsymys tai suuri stressi. Kohtausten ensimmäinen oire kohdallani oli yleensä vatsakipu – aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla. Pahaa oloa seurasi käsien hikoilu ja lopulta käsien tärinä sekä puutumisoireet. Palan tunne kurkussa saattoi myös olla osa kohtausta, mutta pelkotila oli yhtä voimakas jokaisella kerralla, muiden fyysisten oireiden vaihdellessa kohtauksittain.
Viimeisen kuuden vuoden aikana kohtauksia ei ole juurikaan ollut (koputan tässä kohden puuta), mikä on ollut todella huojentavaa. Monia kertoja olen kuitenkin tuntenut kohtauksen alkavan, ja olenkin alkanut toistaa samaa metodia joka kerta kun tuttu epämukava tunne on nostanut päätään. Ensimmäiset askeleet kohtauksen alkaessa ovat olleet rauhoittuminen, hengitykseeni keskittyminen sekä tilanteen hyväksyminen.
Ikävien tunteiden vyöryessä olen hengittänyt syvään, kuunnellut kehoani sekä antanut tunteiden tulla. Olen toistanut mielessäni, että tiedän tasan tarkkaan, mistä on kyse ja pystyn hallitsemaan tätä tunnetta. Annan fyysisten oireiden tulla ja koetan siirtää huomioni muualle. Usein edellä mainittujen jälkeen oloni on kohentunut ja olen päässyt ns. tilanteen tasalle ja paniikin niskan päälle.
Pelkäsin kovin, kuinka lasten saaminen tai ulkomaille muutto (varsin suuret elämänmuutokset siis) vaikuttavat olotilaani. Onnekseni olen kuitenkin oppinut edellä mainittujen ajatusharjoitusten sekä joogan avulla hallitsemaan hengitystäni sekä mieltäni ja näin ollen olen saanut olla vapaa näistä ikävistä kohtauksista. Esimerkiksi molemmissa synnytyksissä olin ihmeen rauhallinen ja luotin kehooni sataprosenttisesti. Paniikki ei tullut missään vaiheessa synnytyksiä, vaikka toisessa synnytyksessä olikin oma jännitysmomenttinsa, kun kesken synnytyksen heräsi pieni huoli vauvasta (lopulta kaikki oli onneksi neidillä hyvin). Pääni pysyi kuitenkin kasassa kun keskityin ainoastaan hetkeen.
Ihmisen mieli on varsin voimakas ja saa aikaan kummallisia asioita. Taidan olla muutenkin kovin herkkä reagoimaan asioihin, joten olen aikamoinen tyyppiesimerkki paniikkikohtauksista kärsivästä ihmisestä. Tahtoisinkin kirjoitukseni avulla rohkaista asian kanssa painivia hakemaan itselleen apua ja löytämään keinoja helpottamaan kohtauksia. Tiedän, että tämä ikävä vaiva on melko yleinen, mutta hyvin hoidettavissa.
Ajatelkaa, että tällainen entinen busseista ja suljetuista tiloista ahdistuva ihminen liikkuu nykyään sulavasti suurkaupungin ruuhkametrossa sekä busseissa ilman ahdistusta.
Uskon, että kuka vaan asian kanssa painiskeleva voi voittaa pelkonsa – kunhan saa siihen oikeat välineet.
Rentouttavaa ja paniikitonta viikonloppua kaikille!
Omalla kohdallani yksinhuoltajasimulaattori päättyy tänään, jes!
x Henna