Hyvästejä ja uusia alkuja

Muuttomme lähestyy ja taas on aika luopua, aivan kuten vuosi sitten luovuimme. Nyt on aika luopua lähikahvilasta ja sen herkullisista leivoksista, on aika luopua naapuripuiston papukaijojen kimeistä kiljahduksista sekä niistä jo vuoden aikana muodostuneista rutiineista – meidän rutiineistamme. On aika luopua Lontoosta ja tästä aikakaudesta meidän elämässämme.

Historiaa tulevat olemaan ne viileät aamut kun lähdimme silmät unisina kohti esikoisen nurserya ja suuntasimme kuopuksen kanssa kahvilan kautta kirjastolle tai kun viikonloppuaamuisin vietimme hitaita aamuja oman perheen kesken ja suuntasimme ehkä markkinoille ostamaan tuoreita vihanneksia tai hurautimme junalla kohti kaupungin vilinää tai museoita.

Jokainen viikonloppu tuntui pieneltä seikkailulta ja pieneltä lomalta – aina löytyi jokin uusi paikka. Toki rutiineihin kuului myös pitkiä päiviä yksin lasten kanssa ja välillä myös pitkiä viikkoja yksin miehen reissatessa. Oli yksinäisiä aamupäiviä ja yksinäisiä iltapäiviä – olin yksinäinen, vaikka en ollut varsinaisesti yksin. Täällä ollessamme perheemme on ollut tiivis yksikkö ja  olemme olleet toistemme tukipilareita sekä välillä myös niitä suurimpia ärsyttäjiä. Vapaa-aika on ollut pääasiassa joko perheemme yhteistä aikaa tai puolestaan yksin vietettyä aikaa, kahdenkeskeiset treffit miehen kanssa voi laskea yhden käden sormilla – olemme eläneet varsinaisessa symbioosissa.

Lähitulevaisuudessa yksinäisiä iltoja tulee jälleen olemaan paljon ja reissuviikot näyttävät täyttävän miehen kalenterin, mutta ainakin luulisin osaavamme arvostaa yhteistä aikaa ainakin tuplasti enemmän. Perheemme pääsee aloittamaan (ainakin melkein) tavallisen arjen päiväkoti – ja työpäivineen. Arjen rutiinit vakiintuvat ja hyppäämme arkeen jota emme vielä ole eläneet. Heitän hyvästit kotiäidin arjelle Lontoon kanssa samaan aikaan ja samalla kun perhoset lepattavat vatsassani, tunnen pientä haikeutta rinnassani. Eräs aikakausi elämässämme päättyy, mutta toinen alkaa – niin kliseisesltä kun se kuulostaakin.

Pakkaillessani tavaroitamme matkalaukkuihin, (koitan mahduttaa vuoden neljään matkalaukkuun- good luck vaan mulle) mietin aikaamme täällä ja välillä yllätän itseni nyyhkyttämästä. En itke surusta, vaan ennemminkin haikeudesta ja siitä kuinka taas ymmärtää ajan kuluvan. The days are long but the years are short, vai miten se meni. Viimeisen kerran ostan kahvin tuolta kahvilasta, viimeistä kertaa tilaamme ruokaa tuosta ravintolasta, viimeinen juna-ajelu, viimeinen visiitti kirjastoon. Niin monia viimeisiä, vaikka tiedän ettei se välttämättä ole niin lopullista.

Nyt on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja aloittaa jotain uutta – jälleen kerran. 

En olisi esimerkiksi vuosi sitten voinut kuvitellakaan mitä kaikkea opin ja koen vuodessa tai mitä kaikkea otamme mukaan tältä reissulta. No matkaan on tarttunut ainakin muutama kaunis täkäläisen taiteilijan printti, jotka pakkaan laukkuun (sinne miljoonan muun tavaran ja lelun joukkoon) ja esikoinen pakkaa varsin uskottavan brittiaksentin sekä muistoja täkäläisestä päiväkodista. Nappaan reissulta mukaani myös innostuksen joogaan, kierrätysinnostuksen ja pienoisen piparminttuteeaddiktion sekä innostuksen vintagehuonekaluihin. Kuopus on napannut pohjan kielitaidolle ja ehkä myös muutaman muiston varhaislapsuudestaan. Jokaisella perheenjäsenellä on siis matkalaukussa jotain henkilökohtaista tältä seikkailulta.

Huomasin muutama päivä sitten, kuinka pian neljävuotias esikoisemme on kasvanut ohi monesta asiasta ihan yllättäen ja varoittamatta. Tietyt lastenohjelmat ovat jo selkeästi pienempien juttuja ja leikkiryhmistä ei enää löydy tekemistä entiseen tapaan – niin on vuoden aikana kasvettu ja siirrytty elämässä eteenpäin, koko perhe.

X Henna

Minä jatkan pakkaamista ja tuskailua tavaramäärän kanssa. Tulimme tänne neljän matkalaukun kanssa ja nyt on haastetta saada tavarat mahtumaan edes viiteen…