Kaikki varmaan tietävät sen tunteen kun ensin yksi asia menee pieleen, vähitellen moni muukin asia ja lopulta tuntuu, että kaikki mitä teet leviää tavalla tai toisella niin sanotusti käsiin. Itselläni tällainen mahtava lumipalloefekti alkoi jo eilen iltapäivällä ja samaa kaavaa on jatkunut jo pitkälle maanantaihin.

Mies lähti eilen aamupäivällä työmatkalle kohti Kaliforniaa ja jäin jälleen tyttöjen kanssa kotiin kokeilemaan yksinhuoltajan arkea (älyttömät hatunnostot tässä vaiheessa kaikille yh-vanhemmille). Tsemppasin itseni tulevaa reissua varten jo hyvissä ajoin ja kuvittelin pakan olevan kasassa, kunnes eilen ulkoilun jälkeen saavuimme kotiin ja ensimmäinen vastoinkäyminen osui kohdallemme.

Syötyämme päivällistä aloin kärsimään epämiellyttävästä vatsakivusta, joka epäonnekseni jatkui koko illan. Mahakipuisena yritin parhaani mukaan viihdyttää pikkuneitejä ja laskin minuutteja iltatoimien alkuun. Ilta mateli, mutta lopulta kylvyt oli kylvetty ja tytöt saatu yöpuulle. Neidit nukahtivat isiä ikävöiden ja itsekin taisin muutaman kyyneleen tirauttaa osaksi kivusta ja osaksi ärsytyksestä.

Vihdoin kahdeksan maissa vatsakrampit helpottivat ja sain lössähtää television ääreen katsomaan lempparisarjaani kun BBC: llä alkoi Call The Midwife (Hakekaa kätilö). No, alkutunnari ehti pyöriä, kunnes toinen lapsista näki pahaa unta ja kaipasi lohdutusta – eikun yläkertaan lohduttelemaan. Tällä kertaa uni tuli onneksi melko pian uudelleen ja pääsin vihdoin jatkamaan sarjan katselua (puolesta välistä tosin). Siirryin suosiolla sänkyyn ohjelman loputtua ja päätin laittaa tiskikoneen vasta aamulla pyörimään – huono päätös.

Aamun valjetessa huomasin, että vettä ei tule mistään asunnon hanasta. Pikainen kurkistus paikalliseen Facebook – ryhmään ja eiköhän Thames Water ollut ilmoittanut, että suuria ongelmia vedenjakelussa koko alueella, great! Äkkiä aamupalaa lapsille ja ilman aamukahvia kohti playgroupia.

Kaikki aamukahvia rakastavat voivat varmasti samaistua tuskaani. Pääsimme kuitenkin vihdoin perille eräällä kirkolla pidettävään ryhmään. Aamukahvipuutoksesta kärsivänä kauhea melu ja hälinä eivät helpottaneet ärsytystäni. Lapset tosin nauttivat ja päätin minäkin yrittää nauttia, kunnes äkkiä kadotin vanhemman tyttären ihmisvilinään. Hikoillen etsin tyttöä taapero kainalossani, kunnes vihdoin löysin hänet kirkon toiselta puolelta hiekkaleikkipaikalta, huh. Olin varmasti aika näky hiukset sekaisina juostessani ympäri kirkkoa huudellen tyttöä.

Loppuaika sujui onneksi melko hyvin ja päätin, että kotona hyppään kuumaan kylpyyn kahvikupposen kanssa kun nuorempi neiti nukkuu päiväuniaan. Hah haa, niinpä muija luulet, näpäytti kohtalo jälleen kun saavuimme kotiin.Vettä ei edelleenkään tullut ja nyt eivät vessatkaan vetäneet ja taapero ei millään nukahtanut päiväunille. 

Epäonnistuneen nukutusoperaation jälkeen kävelimme lähikauppaan hakemaan muutaman pullon vettä ja päätin suosiolla ulkoistaa ruokailun paikalliselle ravintolalle ja sain vihdoin kahvinkin haettua.

Kupposen jälkeen maailma näytti taas hieman valoisammalta. Pyykit ja tiskit saavat odottaa siihen saakka kunnes vettä taas tulee ja hiukset voi onneksi siistiä kuivashampoolla. Kunhan norovirus tai jokin muu ”mukava” ripuli- tai vatsatauti ei iske ennen vesien paluuta, olemme voittajia.

Katsellaan mitä kommelluksia tai pöpöjä loppuviikko tuo tullessaan vai kääntyisikö onneni pian toiseen suuntaan. Ehkä loppuviikko on sittenkin pelkkää ilotulitusta ja riemujuhlaa tai ainakin voin itse päättää sen olevan sitä.

Anna tulla universumi, kyllä tämä mamma hoitaa. Suomalaisella sisulla mennään, P*rkele.

Ps. Miten kiitollinen saakaan olla, että hanoistamme on yleensäkin juoksevaa vettä saatavilla! Ajatella kaikkia niitä, joilla tätä luksusta ei ole. Miten hukassa tällainen länsimaalainen ihminen onkaan ilman tällaista itsestäänselvyytenä ottamaansa asiaa…

x Henna