Olin esikoisen vauva-aikana melko aktiivinen muskari – ja perhekahvilakävijä. Yhden lapsen kanssa oli helppo hypätä porukoihin ja oli myöskin helppo tutustua muihin uusiin äiteihin. Olimmehan kaikki samassa veneessä, juuri äideiksi tulleita. Toisen lapsen synnyttyä ei juuri tullut pyörittyä kerhoissa samalla tavalla. Vauvan ja taaperon kanssa liikkuessa päädyin useimmiten lähipuistoon aamupäivää viettämään tai vietimme puolestaan aikaa vanhojen tuttujen kanssa.

Kun muutimme tänne Englantiin tiesin, että tutustuakseni uusiin ihmisiin, on käytävä aktiivisesti perhekahviloissa sekä leikkiryhmissä. Tiesin myös, että on itse oltava aktiivinen sekä samalla halukas tutustumaan muihin. Kerroin T Ä S S Ä postauksessa äitien ”Tinderistä”,  sovelluksesta, jonka avulla voi helposti tutustua toisiin alueen äiteihin. Myönnettäköön, että olen ollut hieman laiska käyttäjä ja eipä ole saatujen ”matchien” kanssa tullut sovittua treffejä – ainakaan vielä.

Merimieskirkolla käymme edelleen tiistaisin ja olemmekin saaneet kivasti juttukavereita sekä seuraa pallerokerhosta. Olisin kuitenkin lisäksi halukas tutustumaan myös lähialueeni äiteihin, joten olen uuden vuoden kunniaksi kääntänyt varsinaisen aktiivimoodin päälle. Päätin, että joka torstai vietyämme vanhemman tyttären tarhaan, keksimme nuoremman kanssa jotakin tekemistä kotikulmilla, jotta saisin edes jokusen tutun naapurustostakin.

Viime torstaina vietyämme isomman tarhaan, päätin suunnistaa kirjastolla pidettävälle lauluhetkelle. Kirjastollamme järjestetään useamman kerran viikossa lauluhetkiä sekä muutakin toimintaa, joten lykin rattaat ison mäen päälle ja suuntasin kohti kirjastoa kun kolmevuotias oli jätetty päiväkodille. Olin suomalaiseen tyyliin ensimmäisenä paikalla – noin varttia ennen lauluhetken alkua. Hetken kuikuilimme ympärillemme ja olin jo lähtemässä pois, kunnes näin muutakin vaunukansaa lipuvan paikalle. Laulajia oli lopulta useita ja lauluhetki oli positiivinen yllätys.

Vetäjänä toimiva mies oli todella taitava työssään ja hauskuutti vitseillään myös meitä aikuisia. Esimerkiksi uusi versio ”Wheels on the bus” – lurituksesta sai hymähtämään. Tässä versiossa teinit mm. twiittasivat bussissa ja kuski pyysi Oyster- kortteja. Oli hauska oppia uusia englanninkielisiä lastenlauluja ja kuopuskin tanssi innostuneena.

Lauluhetken aikana päätin, että kunhan laulut on laulettu, aloitan keskustelun edes jonkun kanssa. Yllätyksekseni suurin osa kuitenkin poistui miltei heti paikalta ja meidän lisäksemme jäi ainoastaan pari muuta. Keskustelun avaus oli kuitenkin erään paikalle jääneen kanssa erittäin helppoa, sillä bongasin hänen pojallaan äitiyspakkauksesta tutun haalarin. Kyselin haalarin alkuperää ja kävikin ilmi, että perheen ystävä asuu Suomessa ja he olivat saaneet haalarin heiltä. Kyseisen naisen kanssa oli mukava vaihtaa muutama sananen ja sovimmekin tapaavamme myös seuraavalla kerralla samassa paikassa. Tuli ihan voittajafiilis kun sain jopa yhden juttukaverin ensimmäisellä kerralla. Ja miten helpoksi jäänsärkeminen olikaan tehty, kuin tilauksesta!

Kotimatkalla kävelimme tyttären kanssa erään kahvilan ohi ja satuin vilkaisemaan ikkunasta sisään. Siellähän loput muskariporukasta oli lounastamassa kimpassa. Heillä siis on selkeästi muodostunut omalle porukalleen oma traditio. Hassua, että näin kolmekymppisenä tuntee olevansa kuin teinityttö, joka koittaa päästä porukoihin, hah!

Uutena porukkaan tuleminen ei kuitenkaan ole kovin helppoa, edes näin aikuisena. Klikit ovat syntyneet jo ehkä kauan sitten ja uusien ihmisten mukaan ottaminen voi olla monelle hankalaa. Täytyy siis vain sitkeästi jatkaa käyntejä näissä paikallisissa ryhmissä ja koittaa avata keskusteluja. Myös äitien Tinderille, eli Peanut– sovellukselle täytynee antaa uusi mahdollisuus. Ehkä vielä joku päivä tulee match, jonka kanssa sovimme treffit, tai jospa ensi kerralla lyöttäytyisimme mukaan musahetken lounasporukkaan?

-Henna