Istun kahden alle 4-vuotiaan kanssa junassa. Nuorempi aloittaa kitinän ja mikään ei tunnu kelpaavan sillä hetkellä. Samaan aikaan isompi keksii, että juuri sillä sekunnilla nyt vaan on päästävä vessaan. Hiki alkaa nousta otsalleni kun kaivan laukustani jotain viihdykettä, jolla saisin nuoremman rauhoittumaan ja koetan samalla lohduttaa vanhempaa lasta kertomalla, että määränpäähän on enää kolme pysäkkiä: ”Jaksathan pidättää, jooko?” Samaan aikaan mietin mielessäni mahdollista kauhuskenaariota pissaisesta junan penkistä sekä märin housuin juna-asemalla seisovasta 3- vuotiaasta. Yllättäen nuorempi tytär rauhoittuu ja alkaa kurkistella rattaiden kuomun alta vieressäni istuvaa vanhempaa rouvashenkilöä. Katsahdan viereeni ja kyseinen rouva peittää välillä kasvonsa käsillään ja hetken päästä kurkistaa tytärtäni hymyillen, saaden tämän nauramaan. Pian isompi unohtaa vessahätänsä ja liittyy mukaan leikkiin. Jonkin ajan kuluttua rouva avaa keskustelun kanssani päivitellen kuivaa ihoaan. Alamme keskustelemaan talven tuomista lieveilmiöistä ja siitä, kuinka kuiva iho vaivaa näillä keleillä. Junamatkan aikana saan muutaman vinkin kuivan ihon lievitykseen rosmariinilla ja samalla käymme läpi myös muita maustekaapin tarjoamia ihmelääkkeitä erinäisiin ihovaivoihin.

Neiti ihastelee kadun vilinää sushin syönnin lomassa

Edellinen kuvaus on suoraan eräältä junamatkaltamme viime viikolla. Kuopuksemme ei näet erityisemmin nauti julkisilla matkustamisesta ja hän ei millään malttaisi pysyä rattaissa matkan aikana. Useimmiten jossain välissä matkaa hän kiukustuu ja alkaa äänekkäästi protestoida rattaissa istumista. Näissä tilanteissa olen monesti naama punaisena häpeästä koittanut rauhoitella neitiä antaen kirjaa tai leluja käteen, jotta hän aiheuttaisi mahdollisimman vähän häiriötä kanssamatkustajille. Monesti tilanne on kuitenkin edellä mainitulla tavalla lauennut kuin itsekseen. Jokainen kerta olen paheksuvien katseiden sekä kiukkuisten kommenttien sijaan saanut myötätuntoisia katseita tai juurikin leikittäjiä muista matkustajista. Jokainen kerta olen myös saanut avuntarjouksia noustessani junaan tai pois junasta. Joskus joku on jopa auttanut esikoisen kädestä pitäen pois junasta itseni nostaessa rattaita toisen kanssa. Tässä kohden olen miettinyt samanlaisia tilanteita Suomessa. Apua on useimmiten joutunut pyytämään, jotta joku on tarvittaessa nostanut rattaat junaan/bussiin. Olen kuullut myös tarinoita siitä, kuinka itkevä vauva on käsketty hiljentää suomalaisessa paikallisbussissa. En tosin sano, etteikö täälläkin voisi moista tapahtua.

Olen myös pahoitellut naapureillemme meiltä kuuluvaa meteliä ja saanut vain hölmistyneitä kommentteja osakseni. ”Totta kai lapsista lähtee ääntä, olemme tottuneet ääniin täällä”, eräskin naapurimme vastasi kun jälleen pahoittelin meiltä mahdollisesti kantautuvaa meteliä tavatessamme. Täällä eivät asunnot nimittäin ole mitään äänieristyksen mallikappaleita, joten melua ja kolinaa kuuluu varmasti. Voitte varmaan kuvitella miltä kuulostaa uhmaikäisen kiukkukohtaus, jossa taotaan jaloilla ja käsillä lattiaa tai sen miltä kuulostaa kun kaataa laatikollisen Duploja parketille. Mieheni on muutamaan otteeseen miettinyt tosissaan vievänsä korvatulpat ja suklaarasian naapuriin pahoitteluksi lasten metelistä.

Myös ravintoloissa olemme saaneet ensiluokkaista palvelua lasten kanssa ruokaillessamme. Joka kerta meille on tarjottu syöttötuolia pyytämättä ja monessa paikassa olemme saaneet piirustusvälineet viihdykkeeksi lapsille. Lapset ovat olleet tervetulleita asiakkaita jokaisessa käymässämme paikassa täällä ja lastenrattaat on saanut tuoda jokaiseen paikkaan pöydän viereen, niin halutessaan. En tosin veisi lapsiamme vielä ainakaan muutamaan vuoteen mihinkään hienompaan paikkaan, jossa ruokailu olisi muutakin kuin vatsantäytettä. Tahdon nimittäin tuollaisessa paikassa nauttia ruokani rauhassa ilman keskeytyksiä ja tuskin lapsetkaan nauttisivat tunteja kestävästä pöydässä istumisesta.

Eräässä pizzeriassa lapset saavat tällaiset hienot hatut, joista olen aina kade

Olen kuitenkin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin lapsiin on suhtauduttu täällä eri tilanteissa. Voihan tosin olla, että kohdalleni on vain sattunut myötätuntoisia ihmisiä sekä lapsiystävällisiä ravintoloita ja todellisuus rävähtää kasvoilleni seuraavalla kerralla kun kuopus taas repii pelihousunsa ruuhkajunassa ja isomman täytyy juuri sillä hetkellä päästä vessaan tai saada lasillinen vettä. Peukut pystyyn, että kyse ei ole vain hyvästä tuurista, vaan ennemminkin kulttuuriseikasta.

–Henna