Kuten jo aikaisemmassa postauksessani (Away game – perheen rooli ulkomaankomennuksella) totesin, muutimme tänne Englantiin täysin ilman tukiverkostoa. Sanana tukiverkosto kuulostaa omaan korvaan jotenkin lohduttavalta ja turvalliselta. Verkko johon voit heittäytyä, ja joka ottaa kiinni kun olet putoamassa, miten kaunis mielikuva.
Suomeen meillä jäi molempien vanhemmat, sisarukset ja ystävät. Ihmiset, joiden apuun pystyi luottamaan ja turvaamaan tarvittaessa. Muistan yhä elävästi sen talven kun odotin kuopustamme ja vietin viikot yksin taaperon kanssa miehen työskennellessä täällä Lontoossa. Mies kävi tuolloin vain joka toinen viikonloppu kotona Suomessa ja itse pyöritin arkea raskausvatsani kanssa. Sairastin tuona aikana kaksi kertaa vatsataudin, joka tietysti alkoi keskellä yötä (Miksi muuten aina yöllä?!) ja olen edelleenkin ikuisesti kiitollinen ystävälleni, joka toi oven taakse juotavaa ja syötävää, sekä anopilleni, joka saapui seuraavana päivänä hoitamaan tyttöä, jotta sain levätä ja toipua. Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä, millä sisulla sen ajan hoidin, mutta jotenkin siitäkin selvittiin. Tänne muutettuamme tuo ajanjakso on pyörinyt mielessäni useasti, sillä vietänhän nytkin lasten kanssa melko paljon aikaa yksin lasten kanssa, miehen reissatessa. Täällä erona on vain se, että en tiedä kenelle sitä soittaisi, mikäli heräisin yöllä oksentamaan tai aamulla kuumehouruisena kahden alle neljävuotiaan kanssa. Pelko kieltämättä aina hieman jyskyttää takaraivossa kun mies lähtee kohti lentokenttää.
Kuten blogini ensimmäisessä postauksessa mainitsin, olemme käyneet viikoittain Suomalaisen Merimieskirkon Pallerokerhossa. Olen tavannut paljon toisia vanhempia ja lapset ovat saaneet leikkiseuraa. Olen todella iloinen, että olen saanut kohdata aivan mahtavia tyyppejä. Itse asiassa myös some on ollut yksi apuväline uusien kontaktien luomiseen täällä. Muutettuamme huhuilin paikallisessa suomiäitien ryhmässä seuraa itselleni sekä tytöille, ja sainkin ihania yhteydenottoja. Olemme tavanneet joidenkin kanssa kerran ja toisten kanssa jo useamminkin. Eikös sitä sanota, että lasten ja koirien kautta tutustuu uusiin ihmisiin helpoiten? Ainakin omalla kohdallani olen tämän todennut paikkansa pitäväksi. Jo tullessani äidiksi ensimmäistä kertaa kävin paljon vauvakerhoissa ja muskareissa, sillä se oli mahtava keino tavata muita samassa tilanteessa olevia. Näin kolmen vuoden jälkeen pidän edelleen yhteyttä useaan heistä somessa ja kahteen jopa miltei päivittäin <3 Myöskin esikoisen kerhokavereista erään äidin kanssa voimme seurata toistemme arkea somen kautta, mikä on aivan mahtavaa, vaikka kilometrejä on välillämme tuhansia. Myös whatsapp laulaa Suomeen useita kertoja viikossa ystävieni sekä isosiskoni suuntaan. On ihana kun voi saada vertaistukea, voi lähettää hölmöjä kuvia ja purkaa ärsytystä jollekin, joka tuntee sinut. Täytyy kiittää nykyteknologiaa!
Olen jopa ladannut puhelimeeni ”äitien Tinderin”. Kyseinen Peanut- sovellus etsii kriteeriesi mukaan lähistön äitejä ja voit ”swaipata” (onkohan oikea termi 😀 ) ylös tai alas. Pari matchia on tullut, joten pitäisi kai seuraavaksi sopia tapaamisia. Mahtava keksintö ja hyvä keino saada uusia englanninkielisiä ystäviä. Olen nimittäin kokenut paikallisissa playgroupeissa hieman ulkopuolisuuden tunnetta, sillä moni tulee jo ennestään tutun kaverin kanssa paikalle ja ryhmät ovat jo klikkiytyneet. Toki itsekin pitäisi kai olla aktiivisempi keskusteluiden avaaja. Tästä voisinkin ottaa seuraavan haasteen itselleni.
Toivon kyllä edelleen, että löytäisin täältä uusia ystäviä ja että saisimme edes jonkinlaisen tukiverkoston luotua. Aikuisiällä voi olla hankala löytää sitä uutta läheistä ystävää, mutta toivon kovin näin tapahtuvan täällä asuessamme. Onhan tämä vähän kuin deittailua. Kohtaat useita uusia ihmisiä, joitain ehkä vain kerran, joistain saat satunnaisia tuttuja ja joku saattaakin olla se uusi tosiystävä. Avoimin mielin on oltava liikkeellä, sillä ei ole mitään menetettävää. Täällä sitä vain on pakko työntää itseään useaan paikkaan, jotta saa kontakteja luotua. On kieltämättä pitänyt astua hieman oman mukavuusalueen ulkopuolelle tällä saralla.
Olisi kyllä helpottavaa, jos olisi joku kenelle voisi soittaa ja pyytää apua, mikäli se ykätauti iskee juuri kun olen yksin tai olisi vaikka kiva tavata toisia ihmisiä joskus ehkä jopa ilman lapsia, ilman äitiroolia.
Olisikin kiva kuulla, miten muut ulkosuomalaiset perheet ovat luoneet uuden tukiverkoston? Tai onko aikuisiällä löytynyt uusi tärkeä ystävä?
Mukavaa viikonloppua kaikille täältä Lontoosta!
-Henna
