Vilijonkasta Muumimammaksi

Tiedättekö Muumilaakson Tarinoista rouva Vilijonkan? Tuo tiukkapipoinen kärttyinen äiti, joka kieltää lapsiltaan hauskanpidon ja on muutenkin aika nihkeä tyyppi. Minua tituleerattiin viime viikonloppuna kolmevuotiaamme toimesta juuri täksi samaiseksi tiukkikseksi. Jep, meillä on katsottu paljon Muumeja viime aikoina. Saimme läksiäislahjaksi kaikki vanhat (sisältäen ne omasta lapsuudesta tutut äänet) Muumit ja niitä on katseltu paljon, kivana vastapainona englanninkielisille lastenohjelmille. Havahduin kuitenkin kommentin jälkeen miettimään viime päiviä.

Kärttyinen – check

Väsynyt – kyllä!

Tiukkis – Osaan olla!

Vilijonkka täällä hei!

Kaiken lisäksi kipeä sellainen. Olisin mielummin halunnut tulla verratuksi Muumimammaan, mutta viime aikainen habitukseni on kieltämättä ollut kaukana tuosta kaikkien äitien esikuvasta.

Loman jälkeen palattuamme kotiin päivät ovat olleet hektisiä ja päivien uusi rytmi uuvuttanut hiukan. Oman ajan ottaminen on jäänyt vähäiseksi ja iltaisin on ennemmin nukahtanut sohvalle kun lähtenyt lenkille pimeään iltaan. Miehellä on ollut työkiireitä – hyvä asia yrittäjän kannalta, mutta kotona olemme nähneet häntä vähemmän. Tosin nyt viikonloppuna hän oli onneksi kotona ja ihanasti kokkaili sekä piti huolen kaikesta tämän Viljonkan sairastellessa ja tuittuillessa.

Kuopus on lisäksi siinä ihanassa taaperovaiheessa, jossa kaivellaan kaikki mahdolliset kaapit ja levitellään kaikki mahdollinen pitkin asuntoa. Ruokailun jälkeen pöytä näyttää lähinnä siltä kuin pienet petoeläimet olisivat tuhonneet saaliinsa ja lattiaa saa lakaista useita kertoja päivässä. Koetan rauhassa toistella itselleni, että se on vain ”vaihe”, mutta tämä usein unohtuu astuessani kuivaan leivän känttyyn tai Duplo-palikan päälle juuri siivottuani, tällöin Vilijonkka nostaa päätään. Saisi pysyä piilossa tuo häijy kiukkuinen akka. Sillä on vielä kaiken lisäksi sellainen karmea tympääntynyt ilmekin aina, että en todellakaan toivo näyttäväni samalta.

Pitää siis koittaa löytää sisäinen Muumimammani pian, kunhan toivumme kolmevuotiaan kanssa tästä jylläävästä pöpöstä. Miehen kiireet vievät hänet pitkälle reissuputkelle lähiviikkoina, joten toivon sairastelujen jäävän taka-alalle pian. Vilijonkkana yksin lasten kanssa ei toden totta ole kivaa. Varsinkaan kun apukäsiä ei ole lähettyvillä tuona aikana.

Onhan paljon hauskempaa nauraa vastoinkäymisille ja paistaa vaikka pannukakkua, kuten Muumimamma, sen sijaan, että kiukkuaisi pää punaisena ja hinkkaisi keittiöntasoja hiki otsalla Vilijonkan tyyliin. Kunhan pöpö hellittää, ensimmäisenä listalla on kunnon hikijumppa, jotta mielikin virkistyy ja sen jälkeen voisin paistaa sen pannukakun ihan Muumimammana.

Elämä on vaan paljon hauskempaa kun ei ota asioita niin vakavasti – ainakaan joka kerta!

-Henna