Hyvästi, Scandinavian Music Group
Tiemme päättyi nyt.
Kun vielä rakastin sinua, oli kesä. Se oli niitä kesiä, kun kaiken kokee ensimmäistä kertaa, huumaantuneen kieppumisen paahtavalla festivaalialueella ja sydämen särkymisen, pakahtumisen molemmat ääripäät. Sellaiseen kesään soljuu osuvasti levy nimeltä Hölmö rakkaus ylpeä sydän.
Kesä hiipui mutta rakkauteni sinuun, SMG, jäi sinnittelemään.
En vieläkään sietänyt hittejäsi, ylläolevan levyn nimikkoveisua tai sitä typeryyttä, jossa hoilotetaan kahvista. Kestin kuitenkin, sillä monia toisia rakastin niidenkin edestä.
Vaikka katosit ajan myötä kuuntelulistoiltani, mietin sinua lämmöllä. Ajattelin, että pian palaan tuttuihin sävelmiin, mutta niin ei tapahtunut koskaan. Kunnes tuli uusi levy.
En voi sietää sitä. Yhtään. Kokkosen sointi tympii ja ennen niin rakastettavat melodiat tuntuvat ylivoimaisen kuluteilta, latteilta ja sievisteleviltä.
En oikein osaa verbalisoida tätä, mutta luulen ongelman olevan muistuttamisessa. Silloisia kappaleita siedän niiden nostalgiarvon vuoksi. Uudet sen sijaan eivät muistuta mistään, mutta ne muistuttavat silti entisiä. Uusi levy luo tunnistamisen olon, mutta ei tunnetta. Syntyvä olo on pelkkää kummastuksen ja häpeilevyyden soppaa siitä, miten joskus tästä musiikista kehtasi pitää.
Tilanne on minulle uusi. Olen toki rakastanut yhtyeitä ennenkin ja lakannut rakastamasta. Yleensä silti nostalgia on jäänyt. Voin yhä koskettua Aaronin vaikerruksesta tai Plutoniumin pärinästä, vaikka ne kytkeytyvät päättyneisiin ja kiusallisiinkin ajanjaksoihin. Tällä kertaa en kykene samaan, vaan koen pelkkää inhoa.
Anteeksi. Tällä kiukutteluhötöllä en tahdo mollata entistä musiikkilempeäni, yritän vain ilmaista syvää hämmennystä. En tiennyt, että rakkaus johokin yhtyeeseen voi muuttua näin syvästi vastakohdakseen.
Se on jotenkin surullista.
Kuva: Dome
