Kun luin Tommin juttua eilisen lehdestä, tuli itku.

Ja sitten viha.

Jutussa puhutaan vammaisista. Heitä eivät ne ole 15 nuorta, joille yritetään rakentaa kotia Riilahteen, vaan vammaisia ovat ainoastaan heidän naapurinsa.

Naapureiden asenne on aivan pöyristyttävä.

Minun kehitysvammainen siskoni asuu tavallisessa naapurustossa. Ja toisin kuin jutun liikuntakyvyttömät nuoret, Emilia ei ole siellä näkymätön.

Joskus hän saattaa ihastella pihalla perhosia. Kipristää varpaat ja tuntea niiden alla nurmikon lämmön. Lähteä lauantaina kuuden kämppiksensä kanssa hakemaan vuokraleffaa ja irtokarkkeja, joista iso osa on suklaata. Saapua pihaan invataksilla, kun on ollut perheemme kanssa salaatilla Teatterilla.

Sillä vaikka talon titteli on asumispalveluyksikkö, sille on myös toinen nimi: koti.

Vaikka sielläkin naapurit ovat saattaneet joskus nähdä kauhukuvissaan pelottavan hourulan, todellisuudessa he saivat naapuriinsa Puolen hehtaarin metsän. Sekalaisen sopan vähän hassuja, mutta ihania ja mainioita tyyppejä. 

Ja se tuskin voi alentaa asuntojen arvoa yhtään niin paljon kuin ahdas, pelokas ja sydämetön meininki.

Kuva: Matilda K.