Leivoin porkkanasämpylöitä joista tulikin pullakoiden, hyvinvoivien kaupanserkkujensa köyhiä lähisukulaisia; aliravitun ja kouluttamattoman näköisiä lituskaleivikkeitä.

Näitä me ollaan sitten koko viikonloppu syöty, vatsat tuorehiivasta poksuen ja tahmea taikina hampaanväleihin sitkeästi tarttuen. Ulkomuotokin jaksaa jo naurattaa, kunhan annoin hiivankohoamispettymyksen laskea ensin päivän pari. Ja kuten äitini sanoi: ”Lätty kun lätty”. Tai mieheni: ”Tiivistettyä puuroa.”

Samapa tuo, superhyvää oli ja kovin kovin terveellistä! Ruisjauhoa, porkkanaraastetta ja vehnäleseitä. Ja vähän vehnäjauhoa jotta hiiva pääsee paisumaan. Mitä se ei kuitenkaan tehnyt. Vaikka käskin.

Iloisessa leivonnan tuoksinassa tuli kyllä ikävä sitä mummolan taikinanvetkainta josta sai aina lopuksi nuolla ne kiharat sarvet… ilmeisesti en siis alustanut taikinaa tarpeeksi hyvin (jännä! lusikalla kuitenkin!).

Voi myös olla että harhainen käsitykseni 42-asteisesta vedestä vaikutti asiaan. Keitettyäni päättäväisesti puoli litraa vettä kiehuvaksi kattilassa, insinööri talossa puuttui asiaan ja selitti tosiasian jos toisen kiehumispisteestä ja hiivan mikrobeista. Parvekkeella lesevettä jäähdytellessäni saattoi hetken verran nolottaa.