Ihana minä

Treffit oli kivat! Kypsä tapani reagoida jännittäviin ja uusiin tilanteisiin on järjetön kiukuttelu ja voivottelu, pahoittelut ystävälleni joka joutui koko perjantain kuuntelemaan tuskailuani. Olin kuitenkin ajoissa oikeassa paikassa ja kun vielä löysin ravintolan jossa kerkesin juoda lasillisen valkkaria ennen esitystä oli kaikki vihdoin hyvin. Esitys oli todella hyvä ja nuorukainen onneksi erinomainen roolissaan! Kuten arvelinkin, emme kerenneet nähdä ennen esitystä ja esityksen jälkeen meillä oli vajaa puolitoista tuntia aikaa käydä syömässä ja rupattelemassa kun jo pitikin kiiruhtaa viimeiseen bussiin. Sovittiin, että ei oteta näkemisestä stressiä, nähdään kun keretään – jos nähdään. Nuorukainen on aivan mainio tyyppi mutta ainakaan tällä hetkellä ei herätä minussa kuin kaverillisia fiilareita. Mutta olen ikinonnellinen, että hän osoitti millaiset ovat kivat ja normaalit treffit. Enää en suostu kenenkään roskasangoksi; mitähän ihmettä päässäni on liikkunut sen uuden vuoden häiskänkin kanssa?

No kuitenkin, avainsanahan flirttailussa ja treffeille pääsyssä on itsevarmuus. Jos kiva mies tulee juttelemaan mutta alkaa sitten olemuksellaan tai puheellaan pyydellä anteeksi olemassaoloaan niin kiinnostus lopahtaa kyllä heti. Teen tätä jo työkseni, en jaksa vapaa-ajalla olla kenenkään tsemppari tai terapeutti. En tarkoita, että pitäisi olla mikään pätijä tai macho, mutta sinut itsensä kanssa. Ja tätähän en todellakaan itse ole. Kaikki alkoi Mary-Janen mainiosta pohdinnasta omista rinnoistaan:

http://www.lily.fi/blogit/s-and-city/parasta-luokkaa-tissiasiaa

Ja yhtäkkiä huomasin kehuvani ylpeänä tissejäni kommenttiboksissa – oho! Minä kehun jotakin itsessäni. Mainiota. Myös toimitus oli bongannut Mary-Janen tekstin ja postasi siitä päivän kysymyksen, johon myös kävin vastaamassa:

http://www.lily.fi/blogit/toimitus/paivan-kysymys-karsitko-ulkonakokompleksista#comment-473638

Tuntui hassulta lukea muiden ihmisten vuodatuksia omista paksuista pohkeista ja ties mistä. Mitä helvettiä, ajattelin? Kuinka joku jaksaa narista pohkeista?! Ja sitä samaahan minä itse teen, en vain pohkeilla vaan koko olemuksellani. Olen todella epävarma sekä ulkonäöstäni että muutenkin itsestäni ihmisenä. Välillä ajattelen, että hitto, olen varmaan vaan niin makea muija ettei miehet edes uskalla tulla juttelemaan. Useimmiten kuitenkin, että koska olen niin ruma ja tyhmä, että miksi ihmeessä kukaan edes kiinnostuisi tällaisesta. Kropan kanssa olen käynyt taistelua vuosikausia, etenkin viime aikoina ja inhoan itseäni aina kun haukun itseäni päässäni. Senpä vuoksi Eeva Kolun ihastuttava kirjoitus sai minut ehkä vihdoin sisäistämään asian: minä olen ihana näin. Ja elämässä ehkä surullisinta ja kaikin tavoin turhinta ajanhukkaa on mollata itseään. Se on sitä paitsi äärimmäisen pitkästyttävää.

http://www.lily.fi/blogit/kaikki-mita-rakastin/naistenpaivan-sanomani

Viimeinen silaus tuli eilen siskoltani automatkalla kotiin. Hän pohti kuinka voikin olla, että päädyn aina treffeille ihan kummallisten ongelmaisten miesten kanssa. Että onko mulla vähän huono itsetunto. Totesin, etten esimerkiksi Tinderissä kehtaa painaa sellaisen miehen kuvaa joka on menestyneen näköinen. Mies jolla on vaikka kauluspaita, kuvia harrastuksista tai ulkomaanreissuista. Way out of my league, ajattelen. Sisko sai kunnon raivarit:

-Helvetin älykääpiö mä oikeesti suutun sulle! Tajuutko kuinka nätti olet, sulla on makea tyyli, sä olet korkeasti koulutettu, sä teet tärkeää työtä ja olet ehkä hauskin ihminen ketä tiedän! Sä olet siis niin catch!! Kuuntelin posket punaisena siskon raivoa. Ja se oli viimeinen pisara.  Eihän kukaan voi rakastaa minua ennenkuin rakastan itse itseäni. Kyllä, minä olen catch! Nyt todellakin loppui tämä itsensä mollaaminen! Tämä asia on nyt sisäistettävä ja opittava. 10 kuukautta 30-vuotissyntymäpäivääni ja siihen mennessä aion allekirjoittaa tämän kaiken.