Ahistaaaa! Olen aamusta asti kirjoittanut hääpuhetta ystävilleni, joiden häitä juhlitaan viikonloppuna. Koska kyseessä on naispari eikä kirkkovihkiminen ollut mahdollista ystäväni toivoi, että pitäisin heille hengellisen puheen. Hän kokee tärkeänä, että heidän rakkautensa tulee myös Jumalan edessä noteeratuksi. Kun hän pyysi minua tähän tehtävään en osannut kieltäytyä. ”Kiitti mutta en mä.” Sama kun kieltäytyisi jos joku pyytäisi kummiksi.

Olen tosi otettu mutta h-hetken lähetessä alkaa hermo pettää. Olen pitänyt jonkin verran puheita erilaisissa tilaisuuksissa mutta en vielä koskaan hääpuhetta. Morsian on lapsuudenystäväni. Olin hieman yllättynyt kun sain kutsun häihin, sillä vaikka olemme tunteneet vuosikausia emme ole viime aikoina nähneet kovin usein. Toisaalta aina kun tapaamme tuntuu kuin aikaa ei olisi mennytkään. Samaan aikaan tunnen tämän ihmisen hyvin, toisaalta en. Se tekee puheen kirjoittamisesta sekä helppoa että vaikeaa. Helppoa sikäli, etten sorru ylisanoihin ja liian tunteelliseen sepustukseen jonka seurauksena tyrskyisin häissä itse. Ystävälläni on myös aika realistinen näkemys rakkaudesta ja parisuhteesta eikä hän halua kovin siirappista rakkauden ylistystä. Toisaalta se, ettemme ole viime vuosina olleet paljon tekemisissä tekee puheen tekemisestä haastavaa -tiedän jo nyt mitä sanoisin jos joku rakkaimmista ystävistäni avioituisi, mutta mitä sanon ihmisestä joka ei ole ollut lähipiirissäni pitkään aikaan? Hengellisyys tuo omat haasteensa – puheesta tulee vähän vakavampi ja taatusti pidempi kuin ilman.

Kun minua pyydettiin tähän hommaan purin huoltani Luottoystävälleni – miten saan aikaiseksi hyvän puheen ja miten ihmeessä tällainen megaliikuttuja pystyy sen edes pitämään? Kyllähän rakkaus aiheena on sellainen, että aika hiljaiseksi vetää ja sydämen sykkyräksi. Luottoystäväni antoi hyvän vinkin: pyydä puolisoita vastaamaan joihinkin kysymyksiin toisistaan. Niin teinkin, esitin kummallekin kaksi kysymystä toisesta. Sanattomaksi vetivät vastaukset. Miten kauniisti kukaan voikaan rakkaudesta kirjoittaa. Mitä kaikkea on toiselta oppinut, mitä kaikkea on itsestään oppinut, mitä on oppinut rakkaudesta. Molemmat ovat myös aivan häkeltyneitä siitä, kuinka tällainen onni onkin voinut osua omalle kohdalle.

Olen kyynelsilmin lukenut molempien tekstejä ja meinaan romahtaa kun pelkään, etten pysty välittämään heille niitä ihania asioita joita toinen toisesta sanonut. Puhetta on kyllä aivan ihanaa kirjoittaa siinä mielessä, että tiedän, että nyt käsillä on tosirakkautta. Jotkut ovat sen löytäneet ja he osaavat hämmästellä ja vaalia sitä. Ystäväni kirjoittaa, että omiin tunteisiin kannattaa uskoa ja että unelmat voivat oikeasti toteutua.

Tällaisen onnen edessä en voi kuin iloita vilpittömin sydämin. Ja keittää viidennen kupin kahvia, istua koneelle ja yrittää parhaani. Tule hyvä puhe.

Olemme tunteneet Kokin kanssa kuukauden. Kuukauden aikana olen nyt tavannut pari kertaa hänen tärkeimpiä ystäviään, samoin hän minun. Jotenkin olin ajatellut, että kavereiden tapaamista puolin ja toisin pitäisi himmailla mutta minusta on ollut tosi kiva (ja helppoa!) tutustua hänenkin ystäviinsä, nähdä millaisia ihmisiä hänen elämässään on. Toisaalta olen halunnut myös nähdä miten mies tulee juttuun omien ystävieni kanssa. Ymmärtääkseni kaikki pitävät hänestä ja olen iloinen, että hän on sosiaalinen ja uskaltaa jo jutella ihmisten kanssa.

Mutta kyllä se niin on, että joudumme vielä molemmat puolin ja toisin vähän tukemaan toisiamme jännittävässä tilanteessa, kuten silloin kun tavataan muita. Huomaan silittäväni hänen polveaan tai ottavani häntä kädestä. Hän kietoo käden selkäni taakse ja antaa suukon otsalle. Kokin tapailu ei ole -kaiketi- vielä vaikuttanut ajankäyttööni ihmeemmin. Hirveintä mitä tiedän on, että lopulta näen vain Kokkia ja hylkään ystäväni, ja selkäni takana puhutaan miten paskamaisesti olen tehnyt. Seurassa ollessani minulla on myös vähän ristiriitaiset fiilikset: olen samaan aikaan superonnellinen, että vihdoinkin vierelläni on joku jonka kanssa voin jakaa hauskat hetket, toisaalta en pysty ihan satasella keskittymään ystävieni juttuihin. En tiedä olenko huomaavainen vai idiootti kun pohdin tällaista.

Esimerkiksi en ollut pyytänyt Kokkia mukaan yhteen tapahtumaan jonka järkkäsimme ystäväporukalla. En ollut pyytänyt häntä koska pohdin alkaako ihmisiä jo nyppimään jos hän on ”aina” mukana, ja haluaisinko itsekin oikeastaan olla ihan vaan omalla porukalla. Kun ystäväni sitten kuitenkin kutsui hänet mukaan ilahduin ystäväni eleestä – ja olin tosi iloinen että Kokki oli illan kanssamme.

Juttelin hiljattain opiskelukaverini kanssa tapailusta ja seurustelusta. Hänellä oli alkanut loma mutta hän harmitteli sitä, että niin ihania ystäviä kuin hänelläkin on niin heistä ei ole enää juurikaan seuraksi koska he ovat parisuhteessa. Ex temporee viinejä ei enää ole ja ulkomaanreissut tehdään oman kullan kanssa. Hän iloitsi siitä, että rakkaat ystävät ovat löytäneet itselleen kumppanin mutta suri sitä, että sinkkuna jää aika yksin. On itsestä kiinni onko sinulla seuraa ja tekemistä töiden jälkeen. Seurustelevilla on useimmiten se optio, että kumppanin kanssa voi tehdä jotain. Ihan vaan kotona oleminenkin on yhdessäoloa, herkkua joka ei ole tavallista sinkulle vaikka kuinka paljon kavereita näkisi. Illanistujaiset joissa on ainoa sinkku voivat välillä vetää mielen matalaksi. Tai ainakin se, että hauska terassi-ilta loppuu kesken kun toinen kiiruhtaa kotiin kullan luokse. 

Pystyin täysin samastumaan opiskelukaveriini. Hän sanoi myös jotain jota jäin miettimään: hän olisi toivonut, että ystävä olisi joskus ottanut muuttuneen tilanteen puheeksi: miltä hänestä tuntui ja miten kaikki on muuttunut. Luvassa ei olisi ollut katkeraa tilitystä, vaan opiskelukaverini sanoi, että olisi arvostanut sitä, että ystävälle olisi voinut jutella tällaisestakin asiasta. Meillä oli pitkä ja hyvä keskustelu ja se sai minut pohtimaan muutenkin seurustelu vs. oma elämä-kuviota. Kuinka paljon ystävyyssuhde voi muuttua kun alkaa seurustella? Mikä on sopivaa onnea ja nauttimista, missä menee raja itsekkääseen takinkääntäjään? Heippa, mulla on nyt mies joten ystävät adieu!

Ajattelen Kokkia hirveän paljon. Siksi minusta tuntuu, etten tee enää muuta kuin näen häntä ja puhun vain hänestä. Toivon, että olen sinkkuvuosinani oppinut kuinka tärkeä oma elämä on ja kuinka uskomaton urban family minulla on osanani eikä se ole itsestäänselvää. Mikään ei voi koskaan ohittaa sitä mutta ehkäpä hyvällä tuurilla uusikin asia voi tulla osaksi sitä.

<3