Tietokoneen ääreen asettautumisessa on kaava. Siinä missä asunnon toisessa päässä on hörpätty kahvit, pesty kuppi ja huuhdeltu pannu, minä vasta asetun aloilleni kupin kanssa. Usein se läikkyy yli ja jos mahdollista, imeytän ylimenneet paitaan tai sohvatyynyyn. Vahinkohan on jo tapahtunut. Sitäpaitsi, syytän kupin yliläikkymisestä häntä joka on jo juonut omansa tyhjäksi, pessyt sen ja huuhdellut kahvipannun. Sanon toistuvasti etten halua kuppia piripintaan. Vaikka pannuun jäisi naurettava tilkka ja vaikka joisin mahdollisesti saman määrän, haluan että kupin reunoilla on tilaa. Että maitoa mahtuu reilusti ja silti yliläikkyisen varaa on riittävästi.

Istahdan sohvalle tai kaivaudun takamuksen painolla ja leveydellä Ikean pellavaisella peitteellä piilotetulle sängylle. Jalat ristissä ja kahvikuppi edelleen hengenvaarallisesti jossakin keikkumassa. Sängyn laidalla tai sylissä. Paukutan koneeseen pari kertaa salasanani väärin, koska se on niin pitkä ja jotenkin muka monimutkainen, sormeni eivät vieläkään ole tottuneet kirjoittamaan sitä nopeasti. Kiinnostukseni salalsanan vaihtoyrityksiin häviävät samantien, kun työpöydän taustakuva ilmestyy näytölle.

Ennenkuin pääsen tekemään jotakin mitä olen ajatellut hoitaa, kuten sähköposteja, työhakemuksia, päässä lojuvia ajatuksia tai laskunmaksamisia, selailen blogeja joihin voi hukkua pidempikin aika, välillä mietin josko karsisin ronskisti. Mutta tarvitsen jonkinlaisen laskeutumisajan tehtävien pariin. Ottaisin siis mielelläni sen 28 tuntia päivääni, että ehtisin siirtyä tekemistä odottaviin asioihin ja saisin sekä to do -listaa pienemmäksi, ehtisin lukea sekä nukkua ihanat prinsessan yöunet. Mutta blogit ovat minulle kuin uutiset. Lukioaikana muistan uskonnon ja psykologian opettajan, joka tarkisti sepalustaan jatkuvasti (ilmeisesti joskus oli käynyt nolosti ja hän kyllä teki sen huomaamattomasti, mutta olen kova tarkkailemaan ihmisiä) sanoneen napakasti, että kyllä tämän ikäisten nuorten täytyy seurata uutisia. Olen edelleen ummikko kun puhutaan kansainvälisistä kriiseistä, politiikasta tai terrori-iskuista, mutta tiedän kummallisia asioita lukemieni lähteiden kautta.

Kaikista ensimmäisin mitä aloin seuraamaan oli Nelliina, silloinen Nelliinan vaatehuone, ja edelleen käyn säännöllisesti uppotumassa mekkojen, Minna Parikoiden ja kitchin rakastajan maailmaan jossa paistetaan donitseja, matkustellaan ja eletään tavallista perhe-elämää sekä luetaan kirjoja. Täällä Lilyssä selailen mielenkiintoisia otsikoita, mutta seuraan ihanaa Vihervaaran Anna joka on jotenkin seesteisen ja tasapainoisen oloinen, mutta kriiseilee onneksi vaateostoksiensa kanssa, eikä ole mikään yli-ihminen vaikka ymmärtääkin kehon hyvinvoinnin ja lempeän elämän nimeen. Kolmas ihastuttava ja aina inspiroiva nainen on Uuden muusan Eeva jonka omia postauksia olenkin kaivannut ja nyt niitä on jälleen saanut. Olen stalkannut Eevaa Kaikki mitä rakastin -blogista lähtien. Eevalla juttuja on ihana lukea ihan vain tekstin vuoksi, mutta niissä on myös elämän syvempiä merkityksiä etsiviä oivalluksia jotenkin hauskalla tavalla. Juuri aamulla kuunnellessani Sivumennen -podcastia, naiset mainitsivat ettei naisia yleensä mainita kun kysytään hauskoja kirjoittajia. Eevan lisäksi minulla on aina hyvällä tavalla hauskaa Marjan juttujen parissa. Missä olet Laura -blogin tekstejä puolestaan oikein jemmaan, että saan kerralla lukea enemmän. Ihanaa että on olemassa blogeja joissa juttu on ”vain” itse tekstissä. Lisäksi silloin tällöin käyn kurkkaamassa mitä Kalastajan vaimo eli Johanna on päivittänyt. Niitä ihania kuvia ja ääretöntä lempeyttä on ihana imeä tekstistä.

Ja siinä vaiheessa, kun minä olen laskeutunut tukevasti omaan ”kääritään hihat” -moodiin, huikkaa hän joka joi piripintaisen kahvin, pesi kuppinsa ja huuteli pannun, että joko lähdetään kävelyllä, sillä hän sai jo omat tärkeät juttunsa tehtyä. Linnantornia odotellessa jonne kestää kutsuhuudon ja viestin saapuminen niin pitkään, että ehdin joskus tehdä jotain itsekin.