Joko elää tai kirjoittaa elämisestä
Huh, kuinka aika on vierähtänyt! Toisaalta tuntuu etten oo kurkannut blogiani ikuisuuksiin, toisaalta taas on sellainen olo että nämä yli kaksi kuukautta vierähtivät viikossa. Blogin nimi taitaa olla siinä mielessä enne, etten tosiaan oo talvibloggaaja. En tee tätä tahallani, mutta synkimpinä talvikuukausina kirjoitusinto loistaa vuodesta toiseen poissaolollaan – ja just kun alan harkita koko blogin lopullista kuoppaamista, alkaa päivät pidentyä, aurinko paistaa ja inspiraatio hiipii hattu kourassa esiin.
Tänä talvena aika on tietty ollut erityisen kortilla johtuen eräästä pienestä, pippurisesta, punatukkaisesta tytöstä. Pari kuukautta sitten tuli sellainen olo, että on tehtävä valinta; voin joko elää tai kirjoittaa elämisestä, en tällä hetkellä ehdi molempia.
Viime kuukaudet oon vellonut pehmoisen vauvani kanssa vähän laiskassa, melko hauskassa, kodikkaassa, välillä väsyneessä, arkisen onnellisessa kuplassa, yhden hitaan päivän kerrallaan. Koko Tanska pistettiin koronasäppiin joulusta eteenpäin, myymälät ja ravintolat suljettiin, harrastukset peruttiin, kaikkia oman ydinperheen ulkopuolisia kontakteja suositeltiin välttämään – ja noita rajoituksia on tällä haavaa jatkettu vielä helmikuun loppuun asti. Blaah. Pahin tartuntapiikkiaika me kökittiinkiin lähinnä perheen kesken talolla ja treffattiin muita ainoastaan ulkona, mutta nyt tautitilanteen ainakin toistaiseksi rauhoituttua ollaan laajennettu hengailupiiriä vähäsen. Ja onni onnettomuudessa, moni meidän hyvä kaveri ja perheenjäsen ehtikin sairastaa lieväoireisen koronan alkutalvesta, eli heitä uskaltaa järkeilymme mukaan vapautuneemmin treffailla.
Korona-aneemisuudesta huolimatta tää talvi on ollut itse asiassa tosi kivaa aikaa. Vaikka päivätasolla tapahtuu tosi vähän, on käänteitä riittänyt paljonkin! Niin paljon, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Mutta aloitan jostain, koen olevani tilannepäivityksen velkaa 😀
Tänään mulla sattuu olemaan aikas ihmeellinen päivä. Vauvelsson nimittäin hengailee isänsä ja isoäitinsä kanssa, ja laskeskelin että mulla on kokonaista neljä tuntia omaa aikaa kotosalla. Se on about puolet pidempään kuin kertaakaan viimeisen yhdeksän kuukauden aikana, huh. Mikä täydellinen hetki tehdä comeback.
Vihdoin, yli vuoden asumisen jälkeen, musta tuntuu että oon kotiutunut tänne meidän taloon. Blogitauko on konkreettisesti auttanut asiaa, koska oon saanut allokoitua vähäistä vapaa-aikaani erinäisiin sisustus- ja järjestelyprokkiksiin. Työnsarkaa vielä riittää, mutta nyt ollaan voiton puolella ja ihan oikeasti asetuttu taloksi. Aamuisin kannan riemukkaan tyttöseni yläkerrasta hämärään olohuoneeseen, lasken hänet matolle leikkimään leluillaan, sytytän takkatulen, keitän kahvit itselleni ja miehelle (joka usein tuolloin vielä torkuttaa ihan p*skana sängyssä, se ei varmaan ikinä sopeudu näihin aikaisiin herätyksiin :D) (äiti on alkanut lukea mun blogia ja se kielsi mua kiroilemasta täällä, sorry että taas kiroilin vähän), teen aamupalan vauvan maailman suloisinta höpötystä kuunnellen. Etenkin aamuisin, just tämän vaivihkaa hioutuneen rutiinin aikana, huomaan olevani ihka oikeasti kotona. Tiedostan kirkkaasti, että tämäkään ajanjakso ei kestä loputtomiin ja että mä tulen kaihoisasti muistamaan nämä hetket lopun ikääni.
Ja ette kuulkaa usko! Vauvamme nykyään nukkuu! Hän nukkuu hyvin, pitkään, hartaasti, säännöllisesti. Monta kuukautta me yritettiin kotikonstein hampaat irvessä saada neiti nukkumaan, mutta joulukuun alussa olin silleen että nyt en muuten jaksa enää päivääkään tätä schaibelssonia (lasketaanko tämä kirosanaksi?) ja palkkasin unikonsultin. Jouluna vauva nukkui jo melkoisen hyvin, mutta viime viikot suorastaan hemmetin (entä tämä?) hyvin. Tämä tarkoittaa siis mm. kahden tunnin päiväunia joka ikinen päivä ja yöunia klo 19-06 ilman ainokaistakaan herätystä. IHANAA! Viimekin yönä meikäläinen koisasi kahdeksan taivaallista tuntia putkeen. Ei mikään ihme, että on taas energiaa kirjoittaa.
Sitten on vielä sellainen hyvä uutinen, että mulla on kamuja täällä uudessa kaupungissa. Jee. Vuoden ehdin märehtiä vaihtelevassa yksinäisyydessä ja itsesäälissä, jota ei varsinaisesti auttanut raskaus ongelmineen ja vuodelepoineen, pikkuvauva-ajan sekoilu ja koronahommat. Sitten löysin yhden ystävän, sitten toisen. Löysin kanssa mun Köpis-bestikselle Susalle hienon talon tuosta muutaman kilsan päästä niin nekin muutti tänne 😀 Ja tadaa, mulla onkin yhtäkkiä täällä nollan sijaan kokonaista kolme ikiomaa kaveria. Odotan taas kevättä ihan hysteerisen innokkaasti, ja sitä että pääsen tissuttelemaan valkkaria rannalle näiden mimmien kaa (vaikka muuttaisin pikkukaupunkiin leikkimään kotiäitiä, pysyvät tietyt asiat näemmä ikuisesti ennallaan).
Kuluneiden kuukausien aikana sisimmässäni on vahvistunut tunne siitä, että tänne muutto oli just oikea päätös ja että meidän perheen tulevaisuus on nimenomaan täällä. Tämä on meidän koti. (Mikä on erittäin hyvä, koska Susa skalpeerais mut jos muuttaisin ite pois kun oon eka houkutellut sen tänne.) Toisaalta mun ja mieheni päässä on alkanut kyteä yhteinen haave isommasta talosta (ollaan toivottomia, I know). Ei missään nimessä olla liikkumassa muutamaan vuoteen, mutta varmaan jossain vaiheessa. Vaikkei tää ehkä olekaan vuosikausien koti kuten alunperin kuviteltiin, tuntuu hyvältä olla varma sentään alueesta.
Eli joo, aika paljon käänteitä jos ottaa huomioon miten tylsät ja tapahtumattomat raamit elämällä on viime kuukausina on ollut. Siinä muhun voi aina luottaa, että kehitän kyllä vipinää elämääni.
En uskalla luvata palaavani pian, mutta lupaan yrittää <3 Haleja sinne!
—
