Ladataan...
Nørrebro Summers

Jatkokertomuksen ensimmäinen osa löytyy täältä.

Oon aina ollut todella hyvä lähtemään ja huono jäämään. Vaikka oon viimeisen vuosikymmenen aikana oppinut paljon paremmaksi ratkomaan asiat muulla tavalla kuin kytkintä nostamalla, on mieleen välillä pulpahtanut huoli suunnitteilla olevaan talon ostoon Kööpenhaminan ulkopuolelta liittyen. 

Onko talossa ja pikkukaupunkielämän havittelussa kyse pohjimmiltaan siitä, että me ihan viattomasti vailla pinnan alla piileviä vaikutteita, yhteistuumin tultiin siihen päätelmään, että toisenlainen tapa elää sopii meille paremmin? Piste. Vai onko tää mun lähtemisten uusi ulottuvuus - massiiviseen mittakaavaan aikuiselämässä vyörynyt sellainen? Onko muutto jo muutaman Nørrebro-vuoden jälkeen vaan sattumaa, vai sitä, että mulle on aina luontevinta lähteä, minne vaan, tehdä mitä vaan paitsi jäädä?

 

 

Eikä mulla taida olla noihin kysymyksiin varmaa vastausta, enhän mä voi tietää. Oon puhunut näistä ajatuksista F:n kanssa ja yhden sellaisen kaverin, joka on kaltaiseni krooninen lähtijä. F:n kanssa jutellessa sieluun leviää rauha tulevaisuuden suhteen, varma olo siitä että kaikki menee hyvin (ja jos ei mee, niin turha sitäkään on etukäteen murehtia) ja on vaan hölmöä ylianalysoida itseään. Mä oon ihan eri tyyppi nyt kuin aiemmin. Toisaalta lähtemiseen taipuvainen kaveri oli päättänyt varata itselleen ajan terapiaan, koska sitä levottomuus ja jatkuva tyytymättömyys status quoon ahdistaa liikaa (tyytymättömyys on kai väärä sana, ei kyse oo siitä ettei me oltais tyytyväisiä - mutta jotenkin ei vaan osata enää pysähtyä kaiken tän juoksemisen jälkeen).

Kenties mua on häirinnyt odotettua enemmän se, että ei koskaan ostettu tätä kämppää miksikään loppuelämän kodiksi tai edes kymmenen vuoden. Koska muuttopäivä aina siinsi korkeintaan viiden vuoden päässä horisontissa, en ehkä pystynyt rauhoittua ja oikeasti löytää paikkaani täällä. Tätä teoriaa mä toitotan. Nyt on sellainen olo, että oisin todellakin valmis poistamaan itseni jatkuvan muutoksen limbosta ja pysähtyä kotielämän, ruoanlaiton ja puutarhanhoidon pariin esimerkiksi viideksitoista vuodeksi. Ehkä jossain vaiheessa kuvaan astelee suomalais-tanskalainen baby, ja ois tosi kiva jos pliiiiiis voisin tarjota mahdolliselle Marja Juniorille elämän, jossa on turvaa ja pysyvyyttä.  Ettei sen tarttis sekoilla ittensä kanssa kolmeekytä vuotta niin kuin meitsin.

Ja vaikka lopulta elettäis elämämme ihan kahdestaan, tai vaikka minä sinkkuna (kuvitelkaa tähän screamnaamio, koska nyt tuntuu siltä että jos me erottais mä kuolisin tähän paikkaan), niin turva ja pysyvyys kuulostaa just siltä mitä mä tarvitsen ja etsin.

 

En ihan uskalla uskoa vielä, että oon pysyvästi päässyt murtautumaan lähtemisen kierteestä, mutta toivon kovasti että oon. Ainakin suurin piirtein. Koko 33-vuotiaan elämäni aikana vasta viimeiset kuukaudet on tuntuneet siltä, että ympärillä ja pään sisällä oleva meuhka on sen verran hiljennyt että oon oikeasti kuullut itseni ja ajatukseni. On rohkaisevaa ja iloiseksi tekevää, ettei sieltä kaiu korviin mitään kovin häiritsevää vaan ainoastaan varovainen pyyntö siitä, että

voitaisko kohta ihan vaan jäädä tähän. Ja vihdoin tuntuu että joo. Voidaan.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Pahin on tapahtunut. Musta on tullut se ihminen, joka uudistuu syksyllä ja freesaa elämäntapansa. Ja käyttää ällöjä sanoja kuten freesaa.

Se alkoi viattomasti loppukesästä, kun talokuumeilut ja kämppäkiirastulet ajoivat mut säännöllisen urheilun pariin. En vaan jaksanut jatkuvaa asuntohuminaa pääni sisällä, joten pakenin frisbeen heittelyn, trampoliinilla pomppimisen ja juoksemisen pariin. Se auttoi.

Sitten oli se kohtalokas kahden viikon takainen sunnuntai, kun mun poikaystävä ehdotti (en vieläkään käsitä että kyseinen tyyppi ehdotti tätä) että vietettäisiin seuraava viikko kasvissyöjinä. Yleensä se mulkoilee mua sen näköisenä että harkitsee eroa, jos meen edes vihjailemaan mitään vastaavaa, joten kyllähän mä syöttiin heti tartuin. Vegeviikko hujahti oikein luontevasti ja nopsasti ohi, joten päätettiin yhteistuumin jatkaa eloa kasvissyöjinä hamaan tulevaisuuteen - joskin ollaan sovittu, että jos oikein mieli tekee vaikka sushia tai syntistä bursaa niin cheat day silloin tällöin on ihan ookoo.

Mun ihon kunto on huonontunut tasaisesti viime kuukaudet, koska en oo jaksanut enää noudattaa aknen karkottanutta ruokavaliota. Menköön samaan syssyyn tän vegeilyn kanssa, mä päätin. Ja luovuin taas myös sokerista sekä suurelta osalta vehnä- ja maitotuotteista.

 

 

Ihan kun tässä kaikessa ei ois jo tarpeeksi pönkittämään fiilistä siitä, että oon ihan sairaan hyvä ihminen, sellainen jonka hillitysti hymyilevä, valaistuneen näköinen naama pitäisi viipymättä printata kaikkien terveys- ja fitnessjulkaisujen kanteen, niin meistä tuli kanssa siistejä. Kelatkaa, se pariskunta joka pistää astiansa SUORAAN tiskikoneeseen (kasvis!!!)ruokailun jälkeen eikä jätä hikisiä (urheilu!!!)vaatteitaan myttyyn kylppärin lattialle. En haluaisi lesottaa, mutta meillä on ollut siistiä jo yhdeksän päivää. Yhdeksän.

No ähäkutti, ei siinä vielä kaikki! Aloin kanssa syömään vitamiineja ja omegakapseleita tuossa viime viikonloppuna. Oon muistanut ottaa ne siitä alkaen joka ikinen päivä.

Olin lisäksi kolme viikkoa ilman tipan tippaa alkoholia. Mitä helvettiä? Itsekään en ymmärrä mitä tapahtui. Kyseessä oli puhdas sattuma, mutta kertonee jotain mun ylevyydestä että noin pääsee käymään (sanoiko joku siellä että oon esimerkillinen ihmisen malli, olin kuulevinani?). Ei nyt viitsitä puhua siitä, että Susa on palannut kaupunkiin ja eilen luuhasin yötä myöten kylillä enkä tosiaan kuivin suin.

Oon myös saanut ihan sairaasti rahaa säästöön tässä ja viime kuussa, siis suuremman siivun liksastani kuin ikänä aiemmin. Oletan että sillä saattaa olla jotain tekemistä tän himassa nyhväämisen, vahinkotipattoman sekä kasvisruokailun kanssa. Mutta mä siis käytännössä hukun ma$$iin.

 

Jos totta puhutaan, haluan oksentaa aina kun joku mesoaa elämäntapamuutoksestaan tai muuten vaan paremmuudestaan. Vielä pahempaa jos tyyppi yrittää innostaa syyllistää muitakin mukaan. Tekis mieli näpäyttää elämäntapameuhkaajia sanomalla, etten huomaa olossani suurempaa eroa entiseen verrattuna... mutta valitettavasti mulla on ihan sairaan hyvä fiilis. Tai siis ei tänään koska on kolmen viikon tauon jälkeen krabbe, mutta muuten. En pelkästään oo sata kertaa energisempi, mutta jopa mun aivotoiminta ja keskittymiskyky tuntuvat terävöityneen - ja kalliin kesän jälkeen on ihanaa päästä tankkaamaan myös säästötiliä uuteen uskoon.

Itseni tuntien muutun taas nahjukseksi ennen pitkää, mutta just nyt nautin näistä viboista ihan supermotivoituneena. I disgust myself!

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Ladataan...
Nørrebro Summers

Kertoilin tuossa toissaviikolla, että ollaan päädytty laittamaan asuntomme myyntiin. Tajusin, että oon puhunut tässä kuukausien varrella paljonkin niistä henkisistä syistä miksi tähän ratkaisuun ollaan hiljalleen päädytty, mutten oikeastaan juuri lainkaan meidän käytännön kelauksista päätöksen taustalla. Koska härregyyd selvisin kolmen postauksen verran melkein jauhamatta näistä jutuista (no okei kyllähän mä sitä sivusin sunnuntaina), niin nyt ois varmaan hyvä hetki taas jatkaa.

Right?

Alunperin meidän vakaa aikomus, tai siis mikään muu ratkaisu ei ollut edes käynyt mielessä, oli majailla nykyisessä asunnossa siihen saakka kunnes The Perfect House tulee vastaan ja sitten tehdä ostotarjous sillä ehdolla, että oma kämppä saadaan myytyä. Ajatuksena oli valita välittäjä ja tehdä myynti-ilmoitus sekä muut paperityöt valmiiksi, jotta meidän asunto olisi vuorokaudessa markkinoilla siitä hetkestä laskettuna kun löydetään hyvä talo ja tehdään tarjous. Kuten mä elokuussa kirjoittelin, tää kaikki vähän niin kuin heitti volttia siinä vaiheessa kun mun samanlaisessa tilanteessa elävä viilipyttymäinen ystävä  kertoi päätyneensä pistämään nykyisen kämpän ensin lihoiksi välttyäkseen ehdollisten ostotarjousten kurimukselta - koska muuten siltä menisi järki. Nuo sanat sukkuloivat aivojeni ja sieluni syövereissä muutaman päivän ja sitten oli pakko tunnustaa itselleni, että kyllä. Multa se vasta menisikin tuollaisessa tilanteessa järki.

Meidän kohtalon sinetöi se, kun tavattiin eräs välittäjä ja rakastuttiin siihen niin palavasti kuin vain asuntonsa myyntiä epäröivä pariskunta voi välittäjäänsä rakastua. Siis silleen platonisesti, älkää nyt heti kuvitelko jotain epäilyttävää. Kun me seurattiin välittäjän siluetin katoamista hämärään rappukäytävään ja suljettiin ovi sen perässä, katsoin F:ää merkityksellisesti silmiin ja kuiskasin: he's the one. Tää varmaan taas kuulostaa mun perus liioittelulta, mutta niin se oikeesti kävi. Tuli sellanen olo, että jos se saa näin tehokkaasti myytyä ajatuksen myydä meidän kämppä tuudittaen meidät samalla pehmoiseen turvallisuuden tunteeseen, niin eiköhän se saa myös samaisen kämpän myytyä jos tää kaupaksi on käydäkseen. Ja siitä se sitten lähti. (Kuten Insta-stooreja seuraavat tietävät, on matkaan tullut jo pari töyssyä, mutta niistä toisella kertaa lisää. Vähän veikkaan että jossain vaiheessa pääsen kirjoittamaan Nämä 48 asiaa olivat aiheuttaa minulle hermoromahduksen asunnon myyntiprojektin aikana -tyyppisen postauksen.)

 

 

Vaikka mua välillä tuppaa hieman ahdistamaan se, ettei taaskaan oikein voi suunnitella tulevaa enkä tiedä onko meidän asunto myyty kuukauden vai puolen vuoden päästä (toivottavasti hommassa ei ainakaan sitä kauempaa kestä, puuh) on vahva fiilis siitä, että tää järjestys sopii meille parhaiten. Tai siis kaikista parhaiten sopisi se, että joku tarjoaa meille ihan sairaan tukun rahaa tästä kämpästä ja sanoo, että sen puolesta saadaan asua tässä niin pitkään kunnes löydetään unelmien talo. Mutta toiseksi parhaiten.

Olin alussa tosi paljon sitä ajatusta vastaan, että jouduttaisiin muuttamaan määrittelemättömän pitkäksi ajaksi vuokralle tässä välissä, mutta nyt oon siihenkin ajatukseen jo tottunut. Siitä vois hyvinkin tulla hauska ja erikoinen elämänvaihe. Luotan, että löydetään tarvittaessa ookoo tilapäisratkaisu (lue: ankea, superkallis koppero joltain hirveeltä alueelta) ja seuraava askel on toivottavasti pysyvämpi koti. Meidän ikioma talo <3

Tähän en todellakaan uskalla tuudittautua, mutta elätellään toiveita siitä että jo ensi kesää voitaisiin viettää pienessä kaupungissa rannan tuntumassa. Nää päivät ja viikot ilman ainoatakaan potentiaalista kotia meidän hinkumalta alueelta tosin hiukkasen verottaa uskoa tähän. MunMeidän kriteerit täyttävät talot, jotka ei räjäytä pankkitilejä säpäleiksi, on niiiiin harvassa, että senkin takia tultiin siihen tulokseen että jos Se Oikea tulee vastaan meidän pitää iskeä dollarit tiskiin saman tien. Siinä vaiheessa en halua alkaa stressata nykyisen kämpän myymisestä - ja mahdollisesti päätyä paniikin kiirastulessa ja olosuhteiden pakosta hyväksymään kymmeniä eurotonneja liian pienen tarjouksen.

Nyt me siis odotamme. Sitä että joku ostaa meidän kämpän ja sitä että joku haluaa luopua kaunisikkunaisesta talostaan, joka ei oo mätänemässä käsiin. 

 

Kaikki mun talokuumeilut löytyvät täältä.

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Pages