Kun keskittyy itselle mielenkiintoisiin asioihin, huomaa samalla saavansa jotakin ja toisaalta menettävänsä. Olen aina viihtynyt kirjojen parissa ja pitänyt epäsäännöllisen säännöllisesti päiväkirjaa, pidin äidinkielentunneista (minulla oli loistava äidinkielenopettaja yläasteella, kiitos hänelle!) ja jaksaisin analysoida kirjoja sekä elokuvia tuntikausia. Päädyin opiskelemaan avoimessa yliopistossa ensin kirjallisuuden ja sen jälkeen kirjoittamisen opintoja. Pääsin repostelemaan tekstiä ja tyylejä, pohtimaan rakenteita ja ensi keväänä koetan kaivaa omia luovuuden lähteitäni. Omaa kirjoittajaidentiteettiä rakentaessa, kuten muitakin identiteettejä, moni seikka peilaantuu muista kirjoittavista, teksteistä ja teoksista. Sen vuoksi välillä analysoija ja opiskelija nostaa päätään lukiessani vain lukemisen ilosta. Vähän turhankin usein. Ehkä niin kävi hieman Riikka Pulkkisen kohdalla. Analysoin liikaa. Mutta oi. Joskus löytyy niitä helmiä jotka ovat nautintoa alusta loppuun.
Mutta osaa joku muukin analysoimisen taidon. Saanko esitellä teille Don Tillmanin!
Craeme Simsionin Vaimotesti oli älykäs, hauska, romanttinen ja hotkittavaa mallia. Joidenkin teosten kohdalla on ihanaa että ne ovat vielä kesken, toisten kohdalla saa läpsiä itseään sormille ettei kurki malttamatonta loppuratkaisua. Simsionin kohdalla toimin jälkimmäisellä tavalla. En ole varma menikö jotakin ohi, koska laukkasin innoissani rivejä ja naureskelin välillä. Tai ainakin hymähtelin. Viikonloppuna sukulaisiin suuntautuvan juhlan vuoksi jouduin pähkäilemään missä välissä olisi kohteliasta lukea edes muutama sivu. Päädyin lukemaan kirjaa yöllä kännykänvalossa kun osa vielä juhli.
Genetiikan professori Don päättää etsiä vaimon kehittämällä tieteellisen testin, lomakkeen jolla sulkea pois ”ajanhaaskaajat, jäätelödiskriminoijat, visuaalisesta häirinnästä valittajat, kristallipalloihin tuijottajat, muotihullut, vegaanit, urheilunseuraajat, luomisopinkannattajat, tupakoitsijat, tieteellisesti lukutaidottomat ja homeopaatit”. Tielle sattuukin odottamatta Rosie, joka tipahtaa potentiaalisista vaimoehdokkaista jo ensimmäisten kysymysten kohdalla, mutta josta Don ei itse huomaa malttavansa päästää irti. Jotakin Forrest Gumpimaista Vaimotestin päähenkilössä Don Tillmannissa on. Molemmat niin omistautuneita ja hyviä jossakin, että ovat vastavuoroisesti jollakin tasolla aivan kuutamolla. Ja tietävät sen itsekin. Päähenkilön vajaavaisuus tekee hänestä sympaattisen ja toisaalta arkisten asioiden sekä tunteiden tieteellinen käsittely koomisen. Kannattaa lukea jos kohdalle sattuu! Toivottavasti tästä tehdään elokuva.
Koska syön lounaallakin salaatin yhtäaikaa ruuan kanssa, olen antanut itselleni luvan lukea useampaa kirjaakin päällekkäin. Jos Simsionin teos on kevyt salaatti, Tulen ja jään laulu -sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli on tuhti mutta herkullinen pääruoka. George R. R. Martinin kirjoittama fantasiasarja ja siitä tehty tv-sarja (Game of Thrones) lienee jäänyt melko harvalle tuntemattomaksi. Ihastuin jo itse sarjaan vaikka se yllättikin. Kehenkään henkilöön ei kannata kiintyä, sillä kukaan ei ole tässä pelissä varma voittaja. Pahikset ovat oikeastikin mielipuolisen pahoja ja itsekkäitä, mutta onko varsinaisia hyviksiäkään? Pidän juonen nopeasti etenevästä temmosta, yllättävistä käänteistä ja tietystä raakuudesta. Olen herkkis ja romantikko, mutta hyvin tehty puistattava ihmisen julmuus nostaa tunteita ja ajatuksia pintaan. Ja vaikka onkin kyse kuvitteellisesta maailmasta, jostakin todellisuudesta ihmisen luonteenpiirteet ja käyttäytyminen vallan himossa ja pelossa, on Martinin mielikuvituksen ryydittäjäksi rientänyt. Ainakin ensimmäinen osa on hienosti kirjoitettu, elävästi, kauniisti ja koko tarinalle on luotu mielettömän kattavat puitteet. Aion lukea seuraavankin kunhan saan tämän ensimmäisen. Tuhtia tavaraa ja saa sulaa hetken.
Jälkkäriksi tai välipalaksi kelpaa torstaisin postiluukusta kolahtava MeNaisten jatkis jonka on kirjoittanut minulle uusi tuttavuus. Kotimainen naiskirjailija Leena Parkkinen kirjoittaa kiehtovasti ja minun makuuni sopivan kuvailevasti mennyttä aikakautta. Alla kuvassa lehden pikkuartikkeli jossa esitellään kirjailija. Kunhan seuraavan kerran olen kirjastossa, saatan tarttua Parkkisen romaaniin.
