Meidän matka alkaa.

Moikka!

Tänään maanantaina 23.9. soittelin jälleen lapsettomuuspolille, kun viikonloppuna alkoi kuukautiset eikä raskaus vieläkään saanut alkuaan. Tasan kahden viikon päästä maanantaina alkaa meidän IVF matka. Jännittääkö? KYLLÄ! Hirvittääkö? KYLLÄ! Odotanko silti innolla?

ISO KYLLÄ!

Kyllä mä sen tiesin, että tälle matkalle lähdetään jossain kohtaa, onhan tällä nykysellä hoitomuodolla jo vuosi yritetty lasta aluilleen siinä onnistumatta ja se on alkanu uuvuttaa, v*tuttaa jopa suomeksi sanottuna. Nyt kun IVF aloitetaan niin toivon että se auttais meitä vähän nopeampaa saamaan oma pieni syliin.

Miks tätä matkaa ei olla aloitettu aikasemmin? No sehän vasta onkin hyvä kysymys… Ehkä suurinpana esteenä on ollut raha kysymys. Miten ihmeessä me saadaan kerättyä 1000-1500e rahaa yhtäkkiä kasaan? Entäs jos, ja oletettavasti kun, raskaus ei alakkaan heti ekalla kerralla? Onko se joka kertaa sen yli tuhat euroa yrityksestä?

Mutta toinen syy on ainakin itellä ollu pelko. Pelko siitä, että mitä jos tämäkään hoito ei tehoa? Mitäs sitte? Kuoppaanko haaveet äitiydestä? Kuoppaanko sen ainoan haaveen tässä elämässä? Mitä mä sit teen? Nämä on sellasia kysymyksiä joihin en tosiaan halua saada vastausta, mutta joihin joudun saamaan vastauksen, kun hoidot aloitetaan ja katsotaan onnistutaanko me.

Mua pelottaa, pelottaa todella paljon…

Äitiys on ollu mulle aina itsestään selvä asia, että äidiksi mä haluan. Mä haluan oman pienen jota voin rakastaa ja jolle voin olla se tukipilari kun tarvitaan. Jota pystyn katsoa saman värisiin silmiin kuin omani ja ajatella ”Sä olet mun lihaa ja verta, mun oma pieni”

Tän 5 vuoden ajan, ku tätä haavetta on yritetty toteuttaa, oon alkanu vajoamaan semmoseen epätoivoon että mitäs jos mä en saa omaa pientä? Mitä niin pahaa mä olen tehny, että universumi rankasee mua tällätavalla? Miksi kaikki muut saa lapsia melko helpon oloisesti, ainakin se tuntuu siltä, mutta mä en saa? Miksi? Nämä kysymykset pyörii päässä niillä yön pikkutunneilla, ku uni ei tuu ja ajatukset vaan juoksee päässä.

Olisinko mä jo lapsena voinu edesauttaa raskautumista? Kattoa mitä mä syön ja alkaa liikkua enemmän että keho olis aikuisena niissä kiloissa että raskautuminen olis helpompaa? Olisko mulle ikinä tullu PCOSsää jos olisin jo lapsena ollut normaalipainoinen ja se olis jatkunu aikuisuuteen? Välillä oon niin turhautunu tähän asiaan ja syytän itteeni, kun mikään ei mee niinkuin pitäis. Tää on ehkä vähä vanhanaikanen ajattelutapa, mutta mä olen pettyny itseeni ja omaan kehooni koska se ei toimi ”niin kuin pitäis”. Mun kehon pitäis pystyä luomaan ja kantamaan lapsi! Siihen mun, naisen keho, on biologias luotu… Mutta täällä sitä ollaan, vihanen ja pettyny koska mun keho ei tee sitä mihin se on luotu.

Mua surettaa mun puolison puolesta myös todella paljo. Minä ja mun keho pettää myös hänet, koska mä en pysty hänelle lasta antamaan vaikka sitä kovasti maailmankaikkeudelta pyydän ja rukoilen! Tavallaan haluaisin, että hänkin alkais mua syyttää, koska teen sitä jo itse, mut hän on niin kultanen ja ymmärtäväinen että ihan sieluun sattuu. Miks hän ei voi syyttää mua samallalailla, kun itse syytän itseeni? Miks hänen pitää olla niin ymmärtäväinen? Hän aina sanoo ja muistuttaa, että ei se mihinkään vaikuta vaikka hän syyttäis mua ja vaikka ite syytän itteeni. Kyllä mä sen tiedän, mutta se on vaan helpompaa syyttää itteensä ja ettiä syitä ja syyllisiä tähän asiaan, ku vaan hyväksyä asia niinkuin se on ja jatkaa hoitoja ja yrityksiä. Kyllä, toivottavasti, myös meidän aika koittaa ja ehkä ihan karvan verran enemmän luotan nyt meidän tulevaan näiden hoitojen avulla. Ei sitä tietysti ikinä tiedä mitä vielä tapahtuu.

Mua pelottaa myös sellainen asia, että mitä jos me ei olla geneettisesti yhteen sopivia miehen kanssa? Koska täytyyhän siinä syy olla, kun raskaus ei oo näillä hoidoilla alkanu, vaikka joka kuukausi on lääkkeillä tullut vastine… Mitäs me sitte tehdään? Tätä kun kysyin, niin lääkäri lepytteli että sellaiseen on oikeasti kuulemma todella todella todella pieni mahdollisuus, mutta ainut mitä kuulin oli että mahdollisuus siihen on. Mutta lääkärin mukaan sekin on sitten sen ajan murhe.

Mutta nyt tosiaan IVF matka alkaa ensikuussa ja sit ollaan taas ehkä vähän lähempänä sitä hartainta toivetta.

Huh huh, olipas rankka teksti itelle kirjottaa ja tuoda julki tätä puolta mielestä. Ihan itku tuli kirjoittaes, mutta samaan aikaan tää oli terapeuttista!

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti! 🙂

Ens kertaan! 🙂

– Jenna