OULA

Tapasin siis Huhdasjärvellä ihmisen, joka lähti kulkemaan samaa polkua kanssani. Lue Energioita ja armollisuuttaJos olisin tiennyt, millaiset koettelemukset minulla oli vastassa ottaessani mukaan tämän matkakumppanin, olisin varmasti valinnut toisen tien. Mutta juuri siksi, minä en saanut sitä ennalta tietää: minun oli käveltävä juuri se tie, tullakseni siksi ihmiseksi, jonka olin sielunsopimuksessani allekirjoittanut. 

Kaikki tapahtui niin vimmatumalla voimalla ja niin nopeasti, että siinä olisi heikkohermoisempi hypännyt junasta ja aika äkkiä. Mutta meille annetaan juuri niin paljon, kun kukin meistä on valmis kantamaan: vaikka sitä toisinaan toista mieltä itse olisikin.
Kaiken sen roihun keskellä, jyrkissä mutkissa, ylös ja alas menoissa pitkin vuoristorataa, matkakumppanini pakotti minut pysähtymään ja näkemään itseni:
”Kenen on tuo ääni sinun päässäsi, joka sinua piiskaa? Se et ole sinä, se on sinun menneisyytesi ihmiset, ne, joista sinä olet jo vapaa! Päästä irti tai tuhoat itsesi!” hän huusi minulle päin naamaa pitäen samalla kiinni ja ravisti. Ja minä tiesin, että joka ikinen sana oli totta. Ensimmäistä kertaa näin itseni kunnolla. Kuin elämääni olisi annettu peili, joka oli kerrankin kirkas. Sieltä minua katsoi takaisin ihminen, joka oli kaikin puolin kaunis. Ihminen, joka oli aina opetettu ainoastaan Rakastamaan muita, mutta jolla ei koskaan ollut itsellä oikeutta pyyteettömään Rakkauteen. Joka oli opetettu ostamaan olemassa olonsa suorittamisella.  Suorittamisella, jonka kautta tuo ihminen teki sisäisesti hidasta itsemurhaa. Seisoi kuilun partaalla, ja oli joka päivä lähempänä kuolemaa.

Silloin minä vihdoin pysähdyin.

Emmauel Kunt

Lapsena piirsin paljon. Olin osallistunut lukuisiin piirustuskilpailuihin ja myös voittanut niistä useimmat. Jossain vaiheessa piirtäminen kuitenkin jäi. En kehittynyt, koska en tehnyt sitä. Isoisäni oli ammattikuvataiteilija, äitini ja enoni olivat hyvin lahjakkaita lajissa myös. Piirtämisen uudelleen aloittaminen tuntui vaikealle. Halusin maalata, mutta en yltänyt heidän tasolleen, joten en voinut sitä tehdä – tai näin itse itselleni selitin.
Tehtyäni matkan pohjoiseen aloitin maalaamisen. Päätin päästää irti kaikesta suorittamisesta ja vaan räiskiä värejä kankaalle, kuten sielustani tunsin oikeasti tehdä. Lupasin olla arvostelematta työni tulosta ja yllätyksenä: olinkin tyytyväinen ja, sain myös kehuja työstäni niiltä, joille olin sen uskaltanut näyttää.

Minua oli aina kiinnostanut rumpujen soittaminen, mutta olin käyttänyt kaiken energiani vain näyttelemisen ja esiintymisen harjoittamiseen. 26 vuoden ikäisenä ajattelin olevani jo aivan liian vanha aloittamaan enää. Matkakumppanini oli toista mieltä: hän oli ammattimuusikko ja siitä huolimatta kannusti minua tarttumaan rumpuihin:
”Sie voit soittaa, jos sie haluut!” Istuimme yhdessä ystävämme kanssa iltaa, joka komppasi mukana:
”Tottakai! Perustetaan punkkibändi, ei siinä tarvii osaa soittaa!” ja niin me perustettiin. Syntyi Emmanuel Kunt.

Kun raahauduimme ensimmäistä kertaa vihdoin treenikämpälle, jonka olimme juuri vuokranneet, ei meillä ollut mitään ideaa siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Annoimme vain energioiden virrata. Minä soitin rumpuja ja lauloin tunteista, joiden kanssa arjessamme kamppailimme: tunnelukoista, ahdistuneisuudesta, neurooseista. Lauloin omista patoumistani ja kanavoin patoumia, jotka uuden bändimme jäsenet minulle antoi. Äänitimme kaiken, ilman minkäänlaista harjoittelua. Kesken harjoitusten paikalle saapui myöskin ammatikseen musiikkia tekevä ihminen, joka antoi suoraan palautteen:
”Kovaa settiä!” oli syntynyt jotain sellaista, johon saimme kannustuksen myös jatkaa.
Taide oli aina ollut pelastava tekijäni elämässäni, mutta yhtäkkiä – täysin huomaamattani, olin aloittanut taideterapian. Se oli suuri harppaus armollisuudessa eteenpäin.

Ensimmäinen kehärumpu

Olin jo edellisenä kesänä nähnyt visioin, jossa soitin kehärumpua valtavan suuressa piirissä, jonka keskellä leimusi valtava tuli. Kevät oli vaihtunut juuri kesäksi, kun uusi taiteilijaystäväni Huhdasjärveltä, kutsui koolle kaikki aiheesta kiinnostuneet poikkitaiteellisen shamanistisen viikonlopun viettoon. Näin minä pääsin valmistamaan ensimmäisen oman rumpuni. Olin ollut vakuuttunut siitä, että minun tulisi ennemmin nimenomaan tehdä rumpu itse, kuin ostaa se täysin tuntemattomasta paikasta. Tapaaminen oli antoisa ja paikalle saapui uutta väkeä. Sen viikonlopun aikana sovimme, että tulisimme järjestämään tapaamisen kolme kertaa vuodessa, aina tästä kerrasta eteenpäin.

Matka Pohjoiseen

Olin kutsunut matkakumppani lähtemään kanssani Pohjoiseen, paikkaan, jonka olin edellisenä kesänä sieltä löytänyt. Lue Kuinka kaikki alkoiKun kesä lopulta tuli, me lähdimme.

Monen etapin kautta saavuimme vihdoin Varangin vuonolle ja sen liepeillä sijaitsevalle hautausmaa-alueelle, jonne astuimme sisään. Selkäpiitäni edelleen viilsi, mutta tällä kertaa en ollut yksin ja tällä kertaa tiesin, mihin olin tulossa. Minä ihmettelin kaikkea näkemääni: kaiken sen olin nähnyt visioissani. Rumpumatkoillani, joita olin kuluneen vuoden aikana tehnyt. Haukoin henkeä ja astelin yhä syvemmälle hautausmaan uumeniin. Uusi rumpu kulki mukanani. Olin päättänyt vihkiä sen paikassa ja niin myös tein.

norja

Kohti Hamningbergia

Tällä kertaa matkatessamme kohti lähimpää kaupunkia, tie ei ollut enää poikki. Lue Kuinka kaikki alkoiOlin selvittänyt edeltävän vuoden aikana, että paikassa oli poltettu valtavamääriä noidaksi leimattuja ihmisiä roviolla. Matkasimme kaupunkiin, jonne oli rakennettu suurikokoinen muistomerkki näille kaikille ihmisille, jotka roviossa olivat palaneet.

Steilneset muistomerkki Vardøssa
Steilneset muistomerkki Vardøssa

Pohdimme, mahdammeko jaksaa jatkaa tietä enää Hamningbergiin saakka, jonne se olisi päättyvä. Olimme jo tehneet päätöksen kääntyä takaisin, kunnes vierailumme eräässä paikallisessa ravintolassa sai meidät toisiin aatoksiin. Paikallinen ravintolayrittäjä kertoi meille tarinoita upeasta Hamningbergista upealla humoristisella tyylillään: meihin se upposi. Kun kiitimme hauskasta tarinan kerronnasta ja halusimme ottaa kuvan yhdessä, saimme kuulla vain paikallisten tietämästä salaisesta erämaakämpästä. Kuulimme muutaman hauskan tarinan lisää ja saimme ohjeet, kuinka sinne löytäisimme. Viimeistään siinä kohtaa muutimme mielemme ja päätimme sittenkin vielä jatkaa matkaamme.

Valaan laulu

Kuten aina, olimme ottaneet matkan aikana yhteen ja monesti. Viimetteeksi juuri ennen ravintolaan menoa. Kun sitten suuntasimme kohti ravintoloitsijan kertomaa paikkaa, en enää tohtinut aloittaa väittelyä matkakumppania vastaan, vaikka olinkin itse täysin vakuuttunut, että käännös, josta mies oli meille kertonut, olisi eri mitä hän väitti. Koska en kuitenkaan voinut tietää yhtään sen paremmin kuin hänkään, menimme hänen mielensä mukaan tappelulta välttyäksemme.
Parkkeerasimme auton kahden vuoren väliin, josta lähti pieniä vuoristopolkuja kohti vuorien uumeniin. Sinne mistä hän uskoi erämaakämpän löytyvän. Pakkasimme rinkkamme ja lähdimme matkaan.

Hamningberg

Vuorilla alkoi jälleen kertaan sanaharkka, joka äityi tappeluksi asti. Me huusimme toisillemme ja häiritsimme vuorten rauhaa. Kun tie lopulta tuli päätökseen, me olimme päässeet sopuun toistemme kanssa. Tien päässä oli pieni lähteen tekemä lampi, mutta kämppää ei näkynyt missään. Tunsin sisälläni tunteen siitä, että jatkamalla matkaamme vuorten yli vielä tovin, löytäisimme perille, mutta olimme täysin tuntemattomassa paikassa ja riski eksymisestä vuorten uumeniin oli suuri. Niinpä söimme eväämme, jätimme palan leipää lammen hengille ja päätimme palata takaisin autolle. Aurinko laski kauniina taivaalla. Vaikka pimeää paikassa ei koskaan tulekaan siihen aikaan vuodesta, käy aurinko toisinaan vuorten reunalla nukkumassa hetken. Yhtäkkiä kuulimme vuoristoon kaunista valaan laulua. Se sai meidät täysin lumoihinsa. Kiisimme vauhdilla autolle, heitimme tavarat autoon ja päätimme lähteä rantaan katsomaan valasta.

Jäämeren rannalla

Kaupunkilaisena olen tottunut pitämään auton ovet lukossa, joten hetken emmittyäni, laitoin ovet varmuuden vuoksi lukkoon. Siihen saakka olin pitänyt avainta rintaliiveissäni, joissa se pysyi varmassa tallessa. Valaan laulusta haltioituneena työnsin avaimen tällä kertaa taskuun ja lähdimme kohti rantaa.
Emme nähneet valasta. Mutta löysimme kauniita kiviä ja upeita simpukankuoria. Myös useita roskia, joista matkakumppanini otti mukaan köyden pätkät: ehkä näitä vielä tarvitsisi jossain? Nälkä alkoi kurnimaan ja oli jo myöhä. Päätimme palata takaisin autolle. Kävellessäni autoa kohti taskustani alkoi putoamaan paperin paloja. Ylläni oli kumppanini sadetakki, jota en ollut käyttänyt ennen. En siis osannut odottaa lainkaan sitä, mitä seuraavaksi tapahtui: jos taskusta putosi paperia, sieltä voisi olla pudonnut myös muuta. Avain oli kadoksissa!
Hätääntyneenä me aloimme haravoimaan rantaa. Rantaa, joka muodostui tuhansista pyöreistä harmaista pikkukivistä. Avainta, joka oli pieni ja harmaa, vailla avaimenperää. Tunnit kuluivat ja nousu vesi teki tuloaan. Avainta ei löytynyt mistään. Me olimme pulassa.

Oula

Itku silmissä, ahdistus rinnassa, minä kävelin kohti autoa ja katsoin ylös vuorille, jossa seisoi porotokka kaikessa rauhassaan. Lausuin ääneen sanat, hätähuudon, joka oli ainoa toivoni:
”Jos täällä on olemassa jotain muuta, kun se, mitä me silmillä näemme. Pyydän, auttakaa meitä!”

Me rikoimme auton pikkuikkunan kivellä ja mursimme itsemme sisään. Vaihtoehtoja ei enää ollut. Nälkiintyneenä valmistimme ruokaa vielä aamun pikkutunteina ja koitimme pysyä rauhallisina. Vieressämme virtasi kirkas puro, josta sai juomakelpoista vettä. Ruokaa meillä oli mukana riittävästi joiksikin päiviksi. Nyt me emme voisi tehdä muuta kuin käydä nukkumaan.
Syötyämme kipusimme yhdessä autoon ja pakkauduimme makuupusseihimme. Katsoimme ulos auton takaikkunasta: porotokka oli siirtynyt silmiemme eteen. Yhtäkkiä auton takaikkuna meni huuruun. Siihen alkoi piirtymään kirjaimia yksi toisensa jälkeen. Ensiksi tuli O, joka hetken kuluttua katosi. Sitten tuli U, joka hetken kuluttua katosi. Sen jälkeen tuli L, joka hetken kuluttua katosi ja lopulta tuli A, joka hetken kuluttua katosi. Me tuijotimme ikkunaa kauhun sekaisin tuntein ja kysyimme toisiltamme:
”Näätkö sä ton mitä mä nään?”
-Nään, näätkö sä ton mitä mä nään?
”Nään”.
Kirjainten jälkeen ikkunaan ilmestyi ihmisen hahmo, jolla oli sulka päässään ja jousipyssy olallaan. Se tuijotti meitä ja me tuijotimme sitä. Hahmon kadottua nukahdimme syvään uneen.

Pelastajat saapuvat

Seuraavana päivänä alkoi selvittäminen siitä, miten ihmeessä saisimme itsemme takaisin kotiin ja ylipäänsä Suomeen ilman auton avainta, ilman työkaluja, ilman mitään. Ihmisiä ei asunut seudulla lähimain. Muutama mökkiläinen 40km päässä. Automme oli kahden vuoren välissä, jonne ei tieltä ollut mitään näköyhteyttä. Olimme kirjaimellisesti jumissa. Auton takakontissa oli yhdessä kohdassa yksi tolppa kenttiä, jotta sain soitettua vakuutusyhtiölle Suomeen. He ehdottivat, että jättäisimme auton ja lentäisimme kotiin. Soittelin perhetuttujemme kanssa Pohjois-Pohjanmaalle, jotka neuvoivat rattilukon murtamisessa. Saimme pysäytetyksi kaksi eri autoa, jolta kysyimme työkaluja hommaan, mutta vastauksena saimme vain kehotuksen pärjätä omillamme. Kun lopulta luovuin totaalisesti toivosta, soitin viimeistä kertaa heille puhelua pyytääkseni heitä hakemaan meidät, ilmaantui paikalla yhtäkkiä keltaisella huomioliivillä varustettu moottoripyöräkuski ja hänen perässään ajoi pakettiauto. Sanoin puhelimeen:
”Oota hetki, tänne tuli juuri pelastuspartio!” ja lopetin puhelun. Juoksin kohti paikalle saapuneita miehiä ja aloin englanniksi selittämään tapahtumia. Sanavarastostani puuttui useita sanoja, jotka viittasivat rattilukkoon, auton käynnistämiseen piuhoista ja niin edelleen. Miehet nyökkäilivät lämpimästi ja ymmärtävästi ja alkoivat selittää tapahtumia moottoripyöräkuskille suomeksi.
”Siis mitä, puhutteko suomea?!” siinä kohtaa kaikki repesivät iloiseen nauruun.

Hetken jutustelun jälkeen selvisi, että miehet olivat täysin sattumanvaraisesti löytäneet tiensä erämaakämpälle, jonne me olimme olleet matkalla. He olivat kalareissulla ja todenneet, että kala ei syö, joten aika lähteä takaisin kotiin. Kuitenkin matkalla he huomasivat upeat maisemat ja tulivat siihen aatokseen, että jospa kuitenkin nukkuisivat täällä vuorten välissä vielä yhden yön. Paikka oli todentotta ollut siellä, jonne intuitioni ääni olisi meidät ohjannut.
Koska seurueen toinen moottoripyöräkuski oli sattumoisin puhkonut oman pyöränsä renkaan, hän oli hypännyt pakettiauton kyytiin. Sama nuorimies omasi myös kokemusta niin rattilukon rikkomisesta kuin auton käynnistämisestä piuhojen avulla. Eipä aikaakaan, kun rattilukko oli auki, mutta ajonestojärjestelmä esti käynnistyksen. Mitäs sitten tehtäisiin? Hinausköyttä ei ollut kellään, mutta matkakumppanini oli kerännyt köyden pätkiä rannalta. Näiden varassa varmasti selviäisimme lähimpään kaupunkiin saakka. Ensiksi olisi kuitenkin nukuttava vielä yksi yö.

33 -vuotis syntymäpäivät

Seuraavana aamuna heräsimme matkakumppanini 33 -vuotis syntymäpäivään. Söimme aamupalat, ja pääsimme aloittamaan matkan kohti Suomea. Matkakumppanillani ei ollut ajokorttia ja minä olin väsymyksestä sekaisin. Ensimmäiset 40km oli luvassa jyrkkää vuoristoreittiä. Rattilukon murtanut kaveri rohkeni loputa rattiin, moottoripyörää kun ei ollut ajettavana, oli hänen mahdollista se tehdä. Köysi katkesi kahteen kertaan matkan aikana, vettä tihutti ikkunalle, mutta jo pian saavuimme lähimmän kaupungin kohdalle, josta motoristi haki meille kunnon hinausköyden. Veljeni oli luvannut postittaa auton vara-avaimen Utsjoen postiin. Utsjoella saavuttuamme he jättivät meidät Postin pihaan ja jatkoivat matkaansa. Me olimme vihdoin Suomessa.

Muutaman mutkan kautta: postin kadottaman kirjeen, usean asiakaspalvelupuhelun, pari yötä paikallisessa maastossa yöpymisen, paikallisiin tutustumisen, akun loppumisen ja auton käyntiin työntämisen seurauksena pääsimme vihdoin jatkamaan matkaamme kotia kohti.

Riddun kutsu

Tapahtumasta kului aikaa. Me emme puhuneet siitä juuri kenellekään. Olimme pitkään hyvin hämmentyneitä siitä, mitä meille oli tapahtunut. Olimme viettämässä uutta vuotta yhdessä seuralaiseni veljen kotona, joka asui kommuunissa keskellä metsää. Hänen kämppäkaverinsa Heli (nimi muutettu) kertoi olevansa väsynyt pitkään jatkuneesta esitysperformanssista, jota oli ollut tekemässä Helsingissä. Esiintyjänä ja kulttuurialan toimijana olin tietysti sangen kiinnostunut kaikesta hänen kertomastaan. Istuimme pitkän puisen pöydän äärellä tunnelmallisessa pirtissä. Helin kädessä oli kahvikuppi. Valkoisella pohjalla oli kartta Varangin niemimaasta. Katsoin Heliä silmiin ja päätin uskaltaa kertoa paikasta, jonka olen sieltä löytänyt. Heli katsoi minuun ja sanoi:
”Minulla meni juuri iho kananlihalle. Mulla on samanlainen kokemus, mutta vain hiukan eri paikasta. Oletko sä koskaan kuullut Riddu Riddu festareista?”

Ja sinä hetkenä teimme sopimuksen Universumin kanssa, että tulevana kesänä lähtisimme yhdessä Ridduun.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *