Äiti on vähän väsynyt.. äitiyteen

Sitä tietää jo etukäteen, että niin tulee käymään. Ei kukaan pysty olemaan täydellinen äiti, pysymään aina tyynenä, hoitamaan kaiken sujuvasti ja rakastamaan aina ihan täysillä lastaan. Eikä siihen fiilikseen silti pysty varautumaan kunnolla. Se riittämättömyyden tunne kirpaisee. 

Kun täytyisi välillä tehdä ruokaa, tai ainakin lämmittää sitä. Tarjota ipanallekin vaihtelevasti uusia monipuolisia  edes jotain makuja. Itsekin syödä että jaksaa. Siivota välillä, tai edes pitää asunto jossain järjestyksessä, että näissä neliöissä mahtuu olemaan (minä, vauva ja kepeillä kulkeva puoliso). Imettää joka hemmetin välissä. Nukuttaa vähän väliä, ja sitten vahtia että nukkuuko se tarpeeksi. Hoitaa kaikille säännöllisesti puhtaita vaatteita päälle. Ulkoilla. Ottaa ”omaa aikaa” (mitä se on ja mistä sitä saa?). Hoitaa parisuhdetta. The list goes on. 

Silti väkisinkin puolisotkuisessa asunnossa kuivuvia pyykkejä väistellessä iskee jumalaton vitutus, kun yrittää lämmittää eilispäivän ruokaa molemmille tai edes itselle, että saisi jotain suuhunsa, vauva heittelee itkien ruoat seinille ja lelut pitkin lattioita eikä rauhoitu millään, ennenkuin tajuat että sitä väsyttää vaikka se heräsi alle tunti sitten, ja sitten täytyy joko jättää oma ruoka puoliksi syötynä odottamaan parempia aikoja tai lappaa se suuhun jatkuvan kitinän säestyksellä nopeammin kuin töissä konsanaan (ja siellä sentään oli pakko käydä välillä ponnistusten välissä haukkaamassa jotain ettei itse pyörry nälästä kesken synnytyksen). Sitten yrittää syöttää nälkäistä vauvaa joka on liian väsynyt syödäkseen pelleilemättä (tissiä, tässä vaiheessa mitään muuta on turha edes yrittää) ja sitten koittaa nukuttaa se yliväsynyt ja kitisevä vauva ihan millä tavalla tahansa, vaikka tekisi mieli paiskata se roskikseen, hypätä taksiin ja ostaa pelkkä menolippu jonnekin lapsettomien hotelliin lämpimään ja kauas. (Kuten Juliaihminen, minäkin luin odotusaikana Yösyötön ja pystyn tällä hetkellä samaistumaan siihen kirjan äitihahmoon ihan kympillä).

Onneksi joskus omassa päässä se hernekin heiluu. Kun viimein saa tenavan sylitainnutettua unten maille, on parempi kääntää selkänsä pyykeille, sotkuiselle keittiölle ja kaikelle muullekin, keittää itselleen iso kuppi teetä (vaikka mieli tekisi enemmän viiniä) ja istua lukemaan kirjaa, kirjoittamaan blogia tai mikä nyt milloinkin hyvältä, helpottavalta ja lohdulliselta tuntuu. Pyyhkiä kiukun kyyneleet, rentoutua vähän ja päättää että huomenna mennään vaikka perhekerhoon. Paitsi huomenna on lauantai, never mind then. 

Jos äitiydestä voisi ottaa lomaa tai edes vapaapäivän (ilman että puolivuotias täysimetetty kovasti kärsisi), ottaisin sen heti. En koe elämäntehtäväni olevan äitiys, en koe olevani yhtään parempi tai huonompi ihminen koska pullautin tähän maailmaan lapsen, eikä vauva myöskään täydennä mitään tyhjää aukkoa mun elämässäni. Äitiys on lisäosa, ei peruspeli, ja välillä siihen väsyy samalla lailla kuin mihin tahansa, mistä ei saa riittävästi taukoa. Kun saa vähän sitä kuuluisaa omaa aikaa, lapsi nukkuu tarpeeksi ollakseen hyväntuulinen ja itsekin ehtii levätä ja hengittää, jaksaa taas rakastaa täysillä ja nauraa pitkin seiniä valuville ruoille.