Nukkumatti, osa 3: korjausliikkeitä ja unikoulu (5-8kk)

Eeppisiin mittasuhteisiin paisunut unisaaga alkaa viimein olla lopuillaan (niin vissiin, eiköhän se jatku vielä jonnekin kouluikään saakka..). Osan 1 (0-3kk) voi lukea täältä ja osan 2 (3-5kk) täältä. Itseasiassa eihän se tähän myöskään lopu, joten jatko-osaa tulee sitten myöhemmin. 

Vauva oli siis 5kk vanha, nukkui jälleen minun vieressäni käytännössä koko yön ja heräili hyvin tiheästi (5-10 kertaa yössä) naukkailemaan maitoa. Se nukahti vain ja ainoastaan tissille, joten nukutusvastuu oli täysin minulla, ja jos se heräili jetlagin tai mahakivun takia, tarvittiin taas lisää tissiä jotta uni tuli, jolloin maitoa vedettiin yli tarpeen ja sitten itkettiin kipeää, täyttä mahaa. Oh the fun times.

Ensimmäinen korjausliike tapahtui päiväunien suhteen, käytännössä vahingossa. Koska yöt olivat rikkonaisia, en jaksanut pitkiä päiviä kotona kahdestaan vauvan kanssa, joten aloin lähteä joka päivä jonnekin: ruokakauppaan, lähimpään ostoskeskukseen, keskustan avoimeen perhekerhoon tai jonkun kaverin luo kahville tai lounastreffeille – minne vaan, kunhan ei tarvinnut nuokkua kotona kahdestaan. Jos en muuta keksinyt, niin ainakin kävin lenkillä kodin läheisyydessä. Vauva kitisi menomatkalla, mutta yleensä matka oli niin pitkä, että lopulta se luovutti ja nukahti. Ennenkuin huomasinkaan, päiväunista vaunuissa oli tullut tapa. Toki ne vaunut tuli pitää jatkuvassa liikkeessä, ja koska päiväunia oli vielä kolmet per päivä, niin minä tyttö kävelin ympäri kyliä ja kaupunkeja, ja vauva nukkui (ja paino laski, ja lähiseudut tulivat hyvin tutuiksi). Tuli viileämmät ilmat, ja kun lasta piti nukuttaa parin tunnin välein, oli elämä yhtä pukemista ja nukuttamista, mutta ainakin se nukkui, aina samalla tavalla, kolme kertaa päivässä. Oli joku roti ja rutiini. Alkuun vaunujen kuomu piti pitää ylhäällä, ja vauvalle piti hyssytellä ja laulaa joku laulu, jotta se nukahti. Jossain vaiheessa se ei enää toiminut, joten aloin laskea kuomun tylysti heti alas ja kävellä ihan hiljaa (ja vanha ystäväni Pokemon Go palasi kuvioihin), ja kappas, vauvahan nukahtikin aika nopeasti pienen kitinän jälkeen. 

6kk neuvolassa sain ensimmäisen kerran ammattilaiselta neuvoja. Terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että päiväunet pitää alkaa opetella nukahtamaan itse omaan pinnasänkyyn ilman liikettä ja vanhempia, jotta samaa voidaan sitten soveltaa yöunille. Saimme liplappusia unikoulusta, ja olimme yhtä mieltä siitä, että vauva tarvitsee vielä yöimetyksiä, joten niitä ei voi jättää pois. Mistään muusta emme olleetkaan samaa mieltä. Jos vauva nukkuisi päiväunensa sängyssään, minä olisin täysin sidottu kotiin – shit no. Päivittäinen ulkoilu, liikunta ja toimivat päiväunirutiinit olivat suunnilleen ainoa asia, mikä tässä kohtaa piti minut järjissäni. Lisäksi luin vähän enemmän vauvan unesta ja selvisi, että päiväunet ovat hankalia syystä: vauvan kynnys nukahtaa on korkeampi päivällä kuin yöllä, ihan fysiologisista syistä. Kokeilin silti pinnasänkyyn nukuttamista, ihan vain jotta näkisin. Ei toiminut. Lapsi huusi pää punaisena, tein mitä tahansa, ja ihan oikeasti huusi vaikka tunnin, eikä nukahtanut. Jatkoimme päiväunia vaunuissa, sellaisella muutoksella, että kun vauva nukahti, kärräsin sen 5-10min kuluessa terassille keittiön ikkunan eteen ja pysäytin vaunut. Jos ehdin tähän aikaikkunaan, lapsi jatkoi uniaan yli ensimmäisen syklin ja nukkui siis yli 40min unet – parhaimmillaan 1,5h unet. Jos vaunut liikkuivat yli 10min nukahtamisesta, niitä piti liikuttaa niin kauan kuin halusi lapsen nukkuvan.  

Seuraavaksi pureuduimme ensimmäiseen ongelmaan, eli rinnalle nukahtamiseen. Lopetimme sen kertalaakista vähän jälkeen 6kk rajapyykin. Käytännössä se tarkoitti sitä, että vauva ei enää koskaan saanut nukahtaa rinnalle, vaan se pidettiin hereillä tai irroitettiin, jos oli nukahtamassa. Poikkeus tähän oli yö, sillä öisin vauva ei oikeasti herännyt syönnille, vaan havahtui vain ynisemään ja imemään rintaa silmät kiinni, jatkaen uniaan syönnin loputtua. En nähnyt järkeä siinä, että siinä kohtaa pieni olisi pitänyt herättää, jotta hän olisi nukahtanut uudelleen ilman rintaa. Päiväunet nukutettiin vaunuihin, ja iltaisin tilalle oli tietty tultava jotain: meidän tapauksessamme se jokin oli olkapää ja hyssyttely sekä heiluttelu. Kun vauva oli lopulta nukahtanut olkapäälle, piti odottaa, että se oli riittävän syvässä unessa, sitten laskea varovasti sänkyyn, ja joskus usein nostaa takaisin hyssyteltäväksi, jos se heräsi siirtoon – ja usein 20min kohdalla mennä hyssyttelemään uudelleen, kun vauva havahtui sängyssään huutamaan. Tämä vaihe oli turhauttava, sillä jokailtaiseen hyssyttelyyn ja heilutteluun meni aikaa, energiaa ja kärsivällisyyttä suuret määrät, mutta se oli meille tarpeellinen välivaihe, ja minulle myös helpottavaa siksi, että pystyin siirtämään nukutusvastuuta myös miehelle. Helpolla ei vauva toki saavutetuista eduista luopunut, mutta loppujen lopuksi oppi aika äkkiä, ettei rinnalle enää ollut lupa nukkua, ja satunnaisena pakkaspäivänä saattoi nukahtaa päiväunillekin olkapäälle. 

Muutaman viikon päästä olimme molemmat aivan loppu. Nukutusrumbaan meni helposti yli tunti, kun vauvaa heijaili ja hyssytteli, nosti takaisin epäonnistuneen sänkyynsiirron jälkeen, ja sitten se heräsi 20min kohdalla, ja 40min kohdalla, ja ehkä tunnin kohdalla.. ja sitten siirtyi yöksi viereen, missä heräili jatkuvasti syömään. Parisuhdeaikaa ei ollut lainkaan, eikä kukaan nukkunut hyvin. Mutta tissille nukahtamisesta oli päästy eroon. Nyt univelka alkoi painaa niin paljon, että teimme radikaalin ratkaisun: unikoulu, ja omaan sänkyyn siirto. 

Unikoulu 

Unikoulua suositellaan aikaisintaan 6kk iästä alkaen, ihan vauvan fysiologiasta johtuen, ja jotkut suosittelevat vasta 1v:n iästä eteenpäin. Sen ei myöskään tarvitse eikä usein kannata tarkoittaa sitä, että yösyötöt loppuisivat samalla kertaa (meillä niitä ei lopetettu). Onneksi se on myös siitä kiitollinen asia, että sen voi aina aloittaa, ja tietyn ajan jälkeen lopettaa, mikäli se ei tunnu siinä kohtaa toimivan. Joskus riittää pari viikkoa tai kuukautta lisää ikää, ja homma alkaa pelata. Mutta kokeileminen ei maksa mitään. 

Olimme ehdottomasti huudattamista vastaan – olihan se jo päiväunien kohdalla nähty, että tämä vauva ei huutamalla nukahda. Siispä kokeilimme tassuttelua, jossa ajatuksena on rauhoittaa lapsi ja sitten laskea se rauhallisena ja väsyneenä mutta hereillä sänkyyn, poistua ja antaa nukahtaa itsekseen, tarvittaessa palaten rauhoittamaan vauvan vaikka tuhat kertaa. Noh, ainut mitä siitä seurasi, oli se, että tyttö a) ei todellakaan rauhoittunut silittelyyn, taputteluun tai vastaavaan, vaan jouduttiin aina nostamaan syliin rauhoittumaan, sekä b) oppi, että rauhoittumisesta seuraa sänkyyn joutuminen, joten ei lopulta rauhoittunut ollenkaan. Sitten kokeilimme tuoliunikoulua, jossa vanhempi istuu tuolilla sängyn vieressä, mutta siitä tyttö raivostui vielä enemmän: istut siinä, saatana, etkä nosta minua syliin, ettäs kehtaat. Lopulta päätimme kokeilla ”huudattamista” (nämä muutkin lempeämmät tekniikat sisälsivät aivan yhtä paljon huutoa, joten mitään hävittävää ei ollut enää) pistäytymistekniikalla, kun vauva oppi leikkimään piilosta ja selvästi alkoi ymmärtää esineiden pysyvyyden. 

Pistäytymisunikoulussa pistäydytään vauvan luona alkuun hyvin tiheästi, kuitenkin pitenevin välein, jotta vauva tietää ettei ole yksin, mutta myös että huutaminen ei ole nappi, jolla vanhemmat tulevat ”pelastamaan” nukkumiselta. Itkuun reagoidaan, mutta sillä ei välty nukkumiselta. Tärkeää on myös tunnistaa lapsensa eri itkut ja reagoida heti, jos vauvalla on oikea hätä. Tätä unikoulua ei myöskään kannata lopettaa liian pian, muuten lapsi oppii, että riittävän kauan huudettuaan pääsee pois sängystä.

Me aloitimme unikoulun perjantaina, hyvin tiheillä väleillä: ensin 1min, 2min ja 5min välein (ja siitä eteenpäin aina 5min välein kunnes lapsi nukahtaa), ja ilta illalta pidensimme välejä minuutilla (on tärkeää, ettei väli koskaan lyhene). Ensimmäisenä iltana tytär huusi 1h 50min, nukahti, nukkui 40min ja heräsi huutamaan 1,5h ajaksi. Jokainen minuutti tuntui tunnilta, minä itkin väsymystä ja paskamutsifiilistä sohvalla ja kaikkien elämä oli kurjaa. Seuraavana iltana nukahtaminen tapahtui 40min kuluttua, ja sitä seuraavana 30min kuluttua. Joka ilta kerroimme hänelle, että rakastamme häntä, olemme ihan oven takana, tulemme käymään ja kaikki on hyvin. Koko tuon ajan kävimme tasaisesti tiettyjen minuuttien välein huoneessa kertomassa, että kaikki on hyvin, olemme lähellä, rakastamme häntä ja nyt vain nukkumaan. Neljäs ilta itkua kesti enää 20min, ja seuraavat pari iltaa samoin, kunnes oltiin taas viikonlopussa, ja käyntivälit olivat venyneet pidemmiksi: yhtäkkiä nukkumaan mentiin jo 10min kitinän jälkeen, ja parina iltana ihan ilman itkua. Tietysti ensimmäisellä viikolla tuli takapakkia, kuten yleensä käy, ja joku ilta nukutus venyi 40minuuttiin, mutta aiempaan verrattuna tämä oli taivas. Nukahdettuaan tyttö nimittäin nukkui useamman tunnin putkeen, ja jos hän heräsi esim. 40-60min kuluttua nukahtamisesta, hän rauhoitti itse itsensä takaisin uneen. Taivas! Me ehdimme viettää vähän aikaa kahdestaan, mennä ajoissa nukkumaan ja nukkuakin jo hetken ennen ensimmäistä heräämistä. Minä palasin takaisin vanhaan rutiiniini: nousin keittiöön imettämään lapsen, jotta pysyin hereillä, ja palautin sen nukkuvana sänkyynsä, mennäkseni itsekin sänkyyn muutamaksi tunniksi ennen seuraavaa syöttöä. Koko perheen unet korjaantuivat parissa viikossa huomattavasti paremmiksi, ja noin kuukauden päivät nautimme unikoulun vaikutuksista.

Huom! Opimme unikoulun alettua hyvin äkkiä, miltä lapsemme kuulostaa, kun sitä vituttaa. Siinä oli selkeä ero siihen, kun hänellä oli oikea hätä, ja tuolloin menimme huoneeseen heti minuuteista välittämättä. Vitutusitkuun reagoitiin normaalin minuuttikaavan mukaan, koska silloin lapsi selkeästi vain kiukutteli sitä, että piti a) mennä nukkumaan, b) mennä nukkumaan ilman tissiä, c) mennä nukkumaan yksin. Uskokaa pois, olisimme paljon mieluummin olleet huoneessa hänen kanssaan lempeästi nukuttaen, mutta meidän jästipäälle se ei kelvannut, silloin huudettiin helposti pari tuntia ja herättiin koko rytäkässä. Opimme myös säätelemään nukkumaanmenoaikaa lapsen mukaan, sillä selvästi liian myöhään venynyt nukkumaanmenoaika näkyi pidemmässä itkuajassa ennen nukahtamista. Lopulta olimme siinä tilanteessa, että parhaimmillaan lapsi itkukiukutteli 5-15min, rauhoitti itsensä uneen ja heräsi 2-3h päästä ensimmäiselle syötölle. Oi niitä aikoja.