Minut on haastettu! Sen lisäksi siis, että haastoin taas itseni muuttamalla vieraaseen maahan, toimitus on haastanut minut (tähän kohtaan kuvitelkaa hieno alleviivattu sana josta johtaa linkki ko haasteeseen, en nimittäin osaa vielä tehdä sellaista itse 😀 ) kertomaan elämästä ja työnteosta ulkomailla. 

Vau. Kuvittelin jotenkin, että haasteita alkaa tippua vasta sitten kun joku oikeasti lukee sun blogia (toisaalta olen aina ollut myös taipuvainen aliarvioimaan itseäni – yllätyin oikeasti, kun kahden yhteisen työvuoden jälkeen työkaverit järjestivät läksiäiset minulle. Siis mitä, minulle?)

Minulla on aina ollut levottomat jalat. Ne kulkevat (kirjaimellisesti) suvussa, joka on aina ollut taipuvaisempi pysymään liikkeellä kuin paikallaan, ja ovat syyhyttäneet minut liikkeelle siitä saakka, kun olin pieni. Vastapainoksi tälle olen toki elänyt koko nuoruuteni yhdessä ja samassa kaupungissa, yhdessä ja samassa osoitteessa. Vuodet ovat hioneet valtavan vimman matkustella vieraissa maissa hiljaiseksi paloksi asua noissa vieraissa maissa ja tehdä niistä tuttuja. Osin siitä syystä, ja osin ihan vaan siksi että 19 vee ja vapaa, muutin lapsuudenkodistani suoraan Saksaan. Se muutto oli sekä iso shokki että hillittömän hyvä juttu, ja vahingossa mukaan tarttui myös Mies (joka tuolloin lienee vielä laskettu Pojaksi, mutta josta vuosien saatossa on kasvanut Mies), jolla on samanlainen palo varpaissa ja sielussa sutina, joka saa kaipaamaan aina jonnekin muualle kuin sinne, missä milloinkin on. 

Sen jälkeen kun on elänyt ulkomailla eikä pelkästään vieraillut siellä, näkökulma muuttuu. Sekä Suomen että ulkomaiden suhteen. Sitä alkaa eri tavalla arvostaa ja inhota tiettyjä asioita omassa kotimaassaan. Kokee hämmennystä, kun entinen kotimaa yhtä aikaa tuntuu ja ei tunnu omalta, ja pientä syyllisyyttä siitä, että kaipaa asumaan muualle maasta, joka on antanut itselle niin paljon. Mutta kun. Kun näkökulma on muuttunut, sitä vanhaa tapaa ajatella ei saakaan enää takaisin. Ja jos ulkomailla asuminen muuttaa itseä, niin kokeilepa asua ulkomaalaisen kanssa Suomessa, ja huomaat näkökulmasi muuttuvan jälleen. Kuinka vähän rasismia Suomessa siis olikaan? Kuinka täällä hyväksytään pääsääntöisesti kaikki ja tarjotaan kaikille yhtäläiset mahdollisuudet jne.? Joopa joo. You wish. 

Virallisesti asun ulkomailla vasta kolmatta  kertaa (vai toista? Hmm..), ja tiedän jo nyt, että tästä tuskin tulee viimeinen. Luultavasti tämä ei ole se maa, johon jään, ainakaan tällä kertaa, pysyvästi. Me mietimme samoja asioita kuin useat muutkin kolmeakymmentä lähestyvät pariskunnat: mahdollisia lemmikkejä, autoja, asuntoja, lapsia, jne. Mutta kun isoin kysymys on se, mihin maahan olisimme valmiita asettumaan (kind of) pysyvästi, edes toistaiseksi, niin muut isot kysymykset vähän niinkuin jäävät toistaiseksi syrjään odottelemaan. Sitten joskus. Kun. Ehkä sitten kun päätetään maa. Jos päätetään. Ja toisaalta, voihan sitä lastenkin kanssa muuttaa, ja lemmikkien? Autot ja asunnot voi myydä. Hidasteitahan ne vain ovat, eivät esteitä. 

Tästä blogipostauksesta nyt ei oikein tullut postausta työskentelystä ulkomailla, kun en ole sitä työtä vielä tästä maasta löytänyt. Mutta toisaalta minut on nyt haastettu tekemään ihan juuri sitä, minkä vuoksi tämän blogin aloitinkin, eli kertomaan elämästä ulkomailla – onpas helppoa. Senkun jatkan blogin pitämistä. 🙂

PS. Lupaan kirjoittaa joku päivä ihan oikean postauksen myös ulkomailla työskentelystä.