Elämä on viimeinkin rauhoittunut ja asettuu pikkuhiljaa uomiinsa. Niin jännittäviä ja mielenkiintoisia kuin ihan ensimmäiset muutonjälkeiset päivät ovat, yleensä tässä vaiheessa sitä jo huokaisee helpotuksesta, niin tälläkin kertaa. Kun koti ja elämän pienet ja suuret välttämättömyydet ovat kohdallaan ja kunnossa, on aika aloittaa osittain juurtuminen. 

Juurtumiseen kuuluu olennaisena osana oman elinympäristön kartoitus: mistä löytyy mitäkin. Koska meitä on täällä kaksi, mies saa nyt viimein keskittyä rauhassa opiskeluun, ja minä hoidan kartoituspuolta samalla kun koitan hoitaa työnhakua kotoa käsin. Talossa on rauha, ja päivät alkavat saada muotoa ja rytmiä. 

Tähän  mennessä olen kartoittanut lähialueelta kaksi pienempää kauppaa alle 10min kävelymatkan päästä, lähimmät postilaatikot (siis ne mihin itse voin viedä lähetettävää postia :D), lähimmän pankkiautomaatin sijainnin sekä lähialueen kaksi suurinta puistoa, jotka sopivat mainiosti ulkoliikuntaan, viikonloppupiknikeihin ja koirien katseluun (kyllä, koiraihmisenä ja omaa, vanhempieni hoiviin jäänyttä koiravanhusta ikävöivänä harrastan tätä puistoissa aika paljon). Tiedän miltä pysäkeiltä pääsen bussilla keskustaan ja kotiin sekä lyhimmät kävelyreitit yliopistolle, isompaan ruokakauppaan ja sinne mainittuun keskustaan. Tiedän ainakin kolmen uuden tuttavuuden asuinpaikan sekä hassujen puhelinkoppien toimintavan (sim-korttiepisodista viisastunena osaan nyt myös ulkoa sekä oman että mieheni brittinumeron). Tiedän myös suunnilleen, milloin minkäkinlaiset roskikset tyhjennetään ja mitä niihin kuuluu laittaa. Osaan kääntää punnat euroiksi päässäni kohtalaisen nopeasti ja vaivattomasti. Lisäksi olen testannut yhtä kuntosalia, joka oli tosi kiva ja ihana mutta myös melko kallis ja aivan liian kaukana. Loput kuntosalit odottavat testausta ja lopullista päätöstä (uskokaa kun sanon, brittien ruokavaliolla tarvitsee kuntosalijäsenyyden tai vaaka alkaa kavuta melko hurjiin lukemiin melko nopeasti).

Ja niinpä päivät eivät ole enää päätöntä säntäilyä edestakaisin. Minä pidän huolen siitä, että me heräämme aamulla ihmisten aikaan, syömme riittävästi ja mies suoriutuu yliopistolle tekemään jotain järkevää. Huolehdin siitä, että koti pysyy siistinä ja jääkaapissa on ruokaa. On aikaa tutustua laajemmin tähän kaupunkiin, käydä lenkillä tai vaikka satamassa katselemassa laivoja ja veneitä, ihan muuten vaan. Istua alas ja kirjoittaa blogiteksti, ihan rauhassa. Tehdä keskittynyttä työnhakua internetissä, sitten pitää tauko ja keittää vähän teetä. Käydä kävelyllä naapurustossa, ihastelemassa vanhoja viktorianaikaisia taloja. Opiskella vähän lisää kieliä. Huomata, kun aurinko paistaa.

Olen ottanut käyttöön pankkivirkailijan puoliksi vitsinä tokaistun ”you’re a homemaker, not unemployed” huolimatta siitä, että ihmiset pitävät termiä vanhanaikaisena ja hymyilevät sille aavistuksen säälivästi. Olen kotiäiti ilman lapsia, siis lienee kotirouva? Koko tähänastisen elämäni olen tehnyt töitä: kesätöitä, osa-aikaisia töitä, opiskelujen ohella töitä, kokoaikaistöitä. Määritellyt itseni työni ja töideni kautta, saanut mielihyvää siitä, että vaikka kaikki muu menisi pieleen, minä olen hyvä työssäni ja pidän siitä. Ahdistunut ainoastaan kotitöistä ja tehnyt muita töitä liiankin innokkaasti. Kunnes menneenä kesänä tajusin sen: minä olen elänyt tehdäkseni töitä, en tehnyt töitä elääkseni. Ja uupunut, ahdistunut, väsynyt. Tähän täytyy tulla muutos. 

Nyt muutos on tehty ja tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Olen kotirouva ja nautin siitä. Etsin toki töitä tunnollisesti, mutta nautin täysin rinnoin siitä, ettei niitä olekaan heti löytynyt. Etsin ja asetan rajojani: en ruksi enää joka paikkaan, että olen avoin kaikelle. Opettelen sanomaan ei. Ei, en halua tehdä jatkuvaa kolmivuorotyötä. Ei, en ole kiinnostunut viikonlopputöistä.

Ei kiitos, en tahdo palaa loppuun ennen kuin täytän kolmekymmentä.