Nyt on tullut taukoa kirjoittamisesta muutama viikko, mutta minulla on siihen (mielestäni) ihan pätevä syykin; 21.4 meille syntyi kaunis, ihana tyttö! 🙂 Olin juuri kirjoittanut postauksen, jossa kerroin tulevasta kontrolliultrasta ja mahdollisesta käynnistyksestä kun tyttö päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä. Lauantai-iltana noin kello 23 havahduin epämääräisen runsaaseen, kirkkaaseen vuotoon jota en kuitenkaan heti osannut yhdistää lapsivedeksi. Jotenkin olin kuvitellut lapsiveden tulevan ulos ryöpsähtämällä, en niin että joudun asiaa arvailemaan. Kokeilinkin netistä lukemaani kikkaa; pikkareihin side ja vessapaperia, jos paperi on parin tunnin kuluttua läpimärkää, on kyseessä luultavasti lapsivesi. Vieläkin hieman epäluuloisena laitoin paperit housuihin ja menin pariksi tunniksi nukkumaan. Herätessäni paperi oli kuin olikin litimärkä! Tästä soitto kättärille josta meidät kehotettiin tulemaan heti paikalle. 

Saavuttuamme paikalle hoitaja totesi vielä testillä kyseessä todellakin olevan lapsiveden meneminen ja sain käskyn jäädä osastolle. “Nyt se on menoa”-kerkesin jo ajatella ja naiivisti luulinkin tulevani äidiksi vielä saman vuorokauden aikana. Kuinka väärässä olinkaan 😉 Avomies lähetettiin vielä kotiin josta ei kuulemma ollut mikään kiire takaisin. Tässä vaiheessa jo kerkesin hieman pettymään: “Mitenkäniin ei kiire takaisin?! Minähän synnytän täällä!?”. Hiljaa kuitenkin nielin pettymykseni ja tyydyin odottelemaan asioiden vauhdittumista.  Minut todettiin myös GBS-kantajaksi ( tarkempi selostus täältä : https://www.thl.fi/fi/web/infektiotaudit/taudit-ja-mikrobit/bakteeritaudit/b-ryhman-streptokokki) ja jouduin antibioottitiputukseen. 

Koko sunnuntaipäivä meni vaan osastolla odottaessa. Mieskin tuli päivällä takaisin ja katselimme vain yhdessä televisiota ja “hengailimme”. Ei ihan niin vauhdikas synnytys kuin mitä ajattelin! 😀 Illalla, kun mitään ei vieläkään ollut tapahtunut, sain sytotecia jolla synnytyksen käynnistystä koitettiin vauhdittaa. Mies passitettiin kotiin ja jäin itse osastolle toiveikkaana odottelemaan. Koko yönä ei tapahtunut mitään ja nukuin todella huonosti. Tulin myös kipeäksi. Pitkään orastellut flunssa iski ihan kunnolla päälle ja aamulla olin todella tukkoinen ja väsynyt. Ja vielä yhtenä kappaleena. Voi tätä turhautumisen määrää! En todellakaan viihdy sairaalassa ja nytkun jouduin olemaan siellä ihan tyhjän panttina oli tämä todella turhauttavaa ( tyhmää kitinää, tiedän. Mutta odottavan aika on todellakin pitkä).  Sunnuntaiaamuna käynnistystä jatkettiin ballonki-menetelmällä, jossa kohdunsuuta laajennetaan katetrilla minkä päässä on pallo, johon “asennuksen “ jälkeen ruiskutetaan vettä. Tämän pitäisi sitten stimuloida kohdunsuuta luonnollisesti ja saada synnytys käynnistymään. Ballonki käynnistikin supistukset, niitä tuli voimistuvaan tahtiin pitkin päivää. Tässä vaiheessa en kokenut tarvitsevani kivunlievitystä. Mielestäni supistukset olivat ihan hyvin siedettäviä. Muutama huonosti nukuttu yö ja flunssa tosin häiritsi ja tekivät kokemuksesta tietyllä tapaa rankemman. Supistukset kuitenkin loivenivat eikä mitään mainittavaa edistystä aukeamisen suhteen ollut tapahtunut. 

Noin kahdeksan aikaan maanantai-iltana minulta lopulta puhkaistiin kalvot ja lisättiin vielä oksitosiinitippa tähän käynnistysarsenaaliin. Sain myös siirron synnytysosastolle. Supistukset eivät vielä olleet aivan kamalia ja kävinkin heti suihkussa. Lämmin suihku tuntui auttavan kipuihin. Kuitenkin, jonkin ajan kuluttua supistukset alkoivat voimistumaan ja tässä vaiheessa, kun kolmas vähäuninen yö oli lähtemässä käyntiin ja vieläkin oltiin lähtökuopissa, aloin jo kaipaamaan kivunlievitystä. Alkuun sainkin piikillä annettavan puudutuksen ( jonka nimeä en millään muista) joka auttoi hetken. Kivut olivat tipotiessään. Ikävä kyllä vaikutus loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin ja tässä vaiheessa supistukset alkoivat tulemaan jo melko tiuhaan ja melko kovalla volyymillä. Oksitosiinillä on kuulemma semmoinen vaikutus. Ilokaasu tuntui olevan yhtä tyhjän kanssa. Ehkä se veikin supistusten terävimmän kärjen pois, mutta lähinnä siitä vain tuli humalainen olo ( supistukset kun tulivat todella tiuhaan, jouduin hengittämään kaasua todella usein). Supistusten välillä olin ihan “pössyssä” ja puhuin miehelleni jotain todella outoja juttuja 😀 Meinasin saada myös paniikkikohtauksen kun flunssan takia en saanut nenän kautta henkeä eikä minulta oikein enää ääntäkään lähtenyt. Tuntui etten saa happea kunnolla. Mies lähtikin jossain vaiheessa hakemaan nenäsuihketta pteekista. Siinä minä sitten olin, synnyttämässä, ja suurin huoleni oli nenäsuihkeen saaminen :D. 

Epätoivon ollessa suurimmillaan pyysin lopulta jotain joka veisi kivun kunnolla pois. Hoitaja pyysikin paikalle anestesialääkärin jolta sain spinaalipuudutuksen. Itse puudutusvaihe oli kamala. Minun piti olla sikiöasennossa ( hoitajan oli painettava minut siihen väkisin) samalla kun supistukset iskivät kunnolla päälle, enkä saanut kunnolla henkeä ja jostain syystä en kuullutkaan ohjeita kunnolla ( liekkö flunssan takia korvat olivat niin lukossa).  Spinaalista tuli outo, lämmin olo ja koko kroppaan yltävä kutina. En oikein osaa sanoa oliko tuntemus mukava vai häiritsevä. Ainakin kipu oli poissa. Vähän huoletti hoitajan puhe siitä, että nyt jos spinaali laitetaan on sitten aineen vaikutuksen jälkeen turvauduttava muuhun kivunlievitykseen varsinaiseen synnytykseen asti. Spinaalin kun voi laittaa vain kerran. Siinä vaiheessa olin vaan jo niin epätoivoinen ja halusin nukkua edes hetken. Jossain vaiheessa mieskin koitti nukkua pelkällä lattialla ( ensin yritti osaston taukotilassa sohvalla mutta ei kuulemma onnistunut) mikä huvitti minua hieman 😀 Hoitaja toikin hänelle sitten säkkituolin missä nukkua. Siinä me sitten pötköteltiin noin tunti-pari siihen asti kun kivut taas alkoivat. Tähän asti toiminut selkähieronta aina supistuksen tullessa ei toiminut enää.  Sain kuin sainkin sitten epiduraalin. En enää jaksanut supistuksia. Olin lauantaiaamu-maanantaiyö välisenä aikana nukkunut yhteensä ehkä 8 tuntia, olin flunssassa ja tieto siitä, että mitään ei VIELÄKÄÄN ollut tapahtunut, sai minut niin suuren epätoivon valtaan että en enää halunnut kipuilla. Ehkä jollain tapaa luovutinkin ja aloin jo salaa toivoa sektiota. 

Aamulla sain kuulla että tulehdusarvoni olivat koholla, samoin lämpöni ja vauvan sykkeissä alkoi olemaan vähän häikkää. Ennen yhdeksää lääkäri tulikin luokseni ja kello 8.50 sain päätöksen kiireellisestä sektiosta. Helpotus!  Heti yhdeksän aikaa minua jo kärrättiinkin leikkaussaliin ja kello 9.26 kuulin tyttäremme ensimmäisen parkaisun. Koko sektio oli ohi nopeasti ja jostain syystä koko leikkaus oli todella miellyttävä kokemus( liekkö johtuu hyvästä huumauksesta). Henkilökunta oli todella ystävällistä ja minulle selostettiin kokoajan mitä tapahtui. Pieni, ryttyinen ja turvonnut mytty tuotiin eteeni. Tytöllä oli silmät kiinni mutta kuultuaan ääneni, sattumaa tai ei, hän hieman avasi silmiään. Koitin silittää vauvaa mutta käteni ei toiminut kunnolla. Vauva ja isä lähtivät takaisin osastolle ja minut vietiin heräämöön missä en osannut nukkua ollenkaan. 

Muutaman tunnin päästä pääsin rakkaideni luokse missä tuore, pelokas isä oli vauvan kanssa. Hieman nauratti kun mies kertoi jääneensä vauvan kanssa kahdestaan, vauva sylissään, eikä ollut uskaltanut laittaa vauvaa pois vaan oli pidellyt tätä niin kauan käsissään että oli menettänyt toisesta kädestä liikuntakyvyn 😀 Itse olin vielä kaikista niistä puudutuksista ja toimenpiteistä tokkurainen ja vauvaan tutustuminen oli hieman “kankeaa”, enkä oikein vielä edes käsittänyt että siinä tyttäremme todellakin oli. Kerkesimme olla tytön kanssa jonkun tunnin kun hoitaja huomasi tytön narisevan hengityksen. Tyttö kiikutettiin melkein samantien lastenosastolle happiviiksiin ja tarkkailtavaksi. Tytöllä epäiltiin adaptaatiohäiriötä missä ilmeisesti keuhkojen sopeutumisen kanssa on jotain häikkää. Keuhkoihin siis jää nestettä tjsp. Ilmeisen yleistä sektiovauvoilla 🙁 Tyttö oli osastolla kaksi päivää missä kävimme miehen kanssa häntä aina katsomassa. Jotenkin avuton tunne nähdä oma lapsensa siellä 🙁 Pikkuhiljaa neidon tila kuitenkin koheni ja saimme hänet takaisin osastolle torstaina, perhehuoneeseen. Täällä pääsimme kunnolle tutustumaan tyttöön ja muutaman hyvin unettoman yön jälkeen, lauantaina, saimme vihdoin luvan lähteä kotiin! 🙂 

Nyt ollaan oltu kotona jo reilu kaksi viikkoa ja neidon hoito alkaa päivä päivältä tuntumaan luonnollisemmalta. Koitan postata taas kuulumisia mahdollisimman pian!

Ihanaa viikkoa teille!

Hanna