Tänään olen viimeistä päivää ”twenty-something”, huomenna täytetään isoja lukuja. Olenkin tässä vähän ihmetellyt miksei tämä minua suuremmin ahdista. Olen koko pienen ikäni ahdistellut ajankulua, ikääntymistä, ulkonäön muuttumista,asioista luopumista ja kuolemaa, jopa niin paljon, että olen hakeutunut (muun muassa)sen takia terapiaan. Lapsena laskin laskimella kuinka monta päivää tai tuntia minulla keskimäärin on elinikää jäljellä. Ennen kaksikymppisiäni ahdistelin ajatusta siitä, että seuraava iso luku onkin sitten kolmekymmentä. Olen siis ollut jollain lailla pakkomielteinen ikää ja aikaa kohtaan niin kauan kuin muistan. Tänään havahduin siihen, että huominen iso päivä ei oikeastaan tunnu yhtään miltään. Tottakai vähän ahdistaa ajatus siitä, että ei enää kuulu tähän noin kaksikymppisten kerhoon, mutta en ole kokenut mitään sen suurempia ahdistuksia asiasta. Olenkin suoraan sanottuna ihan yllättynyt tästä ja mietin tässä että miksi olen näin ”huoleton” ja tajusin ihan tässä ihan hetki sitten syyn; olen miltei onnellinen.

Minulla on ollut jonkinasteista masennusta oikeastaan koko aikuisikäni, hieman alavireisestä olosta lievään masennukseen (oma arvio, en ole aiemmin ollut terapiassa kuin vasta nyt kun hakeuduin hoitoon n. 1,5v. sitten),  ja olenkin tottunut elämään tietynlaisessa vaihtelevassa ja epämääräisessä olotilassa. Väliin on myös mahtunut parempia kausia.Tätä ei moni läheisenikään tiennyt koska olen aina ollut jollain tasolla melko aikaansaava; olen käynyt kouluja ja ollut normaalisti työelämässä enkä ole asiasta kovin monelle avautunut. Käänteen tähän teki lapsen saaminen, koska sairastuin synnytyksen jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja oloni romahti täysin ( tästä mainitsinkin edellisessä postauksessa), mutta en sitä vielä siinä tilanteessa pitänyt hälyyttävänä. Pidin ihan normaalina sitä, että kokoajan itketti ja väsytti ja masensi, olihan meidän arki melko raskasta kun lapsi nukkui erittäin huonosti ja mies teki paljon töitä ja muutettiin jokin aika lapsen syntymän jälkeen Hämeenlinnaan missä minulla ei ollut paljoa kavereita. Olenkin vasta nyt jälkikäteen tajunnut kuinka huonossa kunnossa olinkaan henkisesti. Onneksi tajusin hakeutua terapiaan ja sain mielialalääkkeet. Olen siis nyt käynyt terapiassa n. 1.5v. ja ero entiseen on huima! Olen myös alkanut puhumaan olostani läheisilleni ( Jos nyt joku läheinen sattuu tämän lukemaan ja ”loukkaantuu” siitä etten ole uskoutunut hänelle niin tiedoksi se, etten välttämättä ole siis  asiasta alkanut puhumaan vain puhumisen ilosta, mutta jos ollaan jotain aiheesta keskusteltu olen saattanut kertoa omasta tilanteestani :)) . Eilen sanoinkin avomiehelleni että pitkästä aikaa olo on jotakuinkin onnellinen, tai ainakin lähellä onnellisuutta. Tämä on outo tunne vuosien alavireisyyden jälkeen ja olen siitä erittäin kiitollinen! 

Pidänkin tätä muutosta olossani suurimpana syynä siihen miksen pahemmin kriiseile huomisesta; olen vain niin pirun tyytyväinen tästä että oloni on alkanut kohenemaan ja pystyn jopa nauttimaan asioista ja tässä sivussa uudella numerolla alkava ikä on ihan pikkujuttu! 🙂 Olen kyllä myös samalla hyvin tietoinen siitä että olo voi pahentua taas ja että masennus on hyvinkin hankala ja pirullinen sairaus, mutta ainakin toistaiseksi fiilistelen vaan tätä parempaa oloa enkä ala liikaa murehtimaan tulevaa!

Tässä nyt tämmöinen ajatuspieru näin huomisten synttäreitten kunniaksi! 😀 Pitäkee huolta itsestänne ja toisistanne!

-Hanna