Tavattiin parhaan ystäväni kanssa jokin aikaa sitten. Oli tosi mukavaa niin kuin aina ja sovittiin, että otetaan pian uusiksi. Kyselin tänään, että milloin sopisi. Vastaus oli, että ”Katsellaan sitten joulun jälkeen”. Itkuhan siitä tuli. Jos parhaalla ystävälläni on aikaa nähdä minua 2,5 kuukauden välein, niin ei ole ihme, että minulla on aika vähän seuraa, kun en ole muutenkaan mitään ihmisiä puoleensa vetävää tyyppiä. No, joulun jälkeistä aikaa odotellessa.

Huomenna on muuten historiallinen päivä. Minut on muistettu pyytää yhteen tapaamiseen mukaan! Olen siis menossa kutsuttuna jonnekin. En niin, että olen itse ehdottanut jotain, ei niin, että olen itse tunkenut itseni mukaan jonnekin, vaan ihan vilpittömästi minut on pyydetty mukaan. Eikä kyseessä ole edes kovin läheinen ihminen (mutta tosi mukava tapaus kylläkin). Olen ihan superiloinen tästä ja yritän nyt tsempata koko viikon sen voimalla menemään, vaikka tuo viestien vaihto parhaan ystävän kanssa tänään vähän tuppaakin masentamaan.
 

Eilinen meni niin kuin ajattelinkin. Ei sanaakaan kenellekään. Jotenkin sen kuitenkin vielä kesti, oli aika paljon rästissä olleita kotihommia, että puuhattavaa riitti. Tänään olikin sitten ihan juhlasunnuntai, kun mulla oli mukavaa tekemistä. Tungin itseni työpaikan harrastekerhoon mukaan ja tänään sitten muutaman tunnin vierähti aikaa siellä. Toki en tuntenut ketään, mutta yhteisen tekemisen äärellä, kun kaikkia tarvitaan tuohon tekemiseen väkisinkin, se ei niin haitannut. Menen varmasti uudestaankin. Eipä minulta toki kukaan ole tällä viikolla kysynyt, että miten menee, mutta se, että viikonloppuna toisena päivänä on ollut jotain sosiaalisia kontakteja, on jo iso juttu.

Välillä yksinäisyyttä potiessani olen miettinyt, että onko mulla edes oikeutta valittaa yksinäisyyttäni. Mulla on toisella paikkakunnalla pari hyvää ystävää, joiden kanssa soittelen melkein joka viikko, jos nyt heillä on lapsiltaan aikaa minun kanssani puhua. He saattavat jopa soittaa minulle. Ja sitten on tuttavia, joita näen silloin tällöin (ehkä kolmen kuukauden välein), kun otan itse yhteyttä ja kyselen seuraa. Jos heillä on aikaa, niin käymme kahvilla tai oluella. Siltikin tunnen itseni yksinäiseksi. Kaipaan, että olisi joku, jolla olisi aikaa, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia, ehkä jopa matkustaa lomalla- Olisi joku, joka tietäisi, mitä teen. Kaipaisin sitä, että en näin, vielä kolmikymppisenä, olisi se, jota ei kaivattaisi moneen päivään, jos mulle sattuisi tapahtumaan jotain. Olisi joku, jolle soittaa vaikka keskellä yötä, jos asiat ovat pahasti. Elämäni yksi ehkä yksinäisimmistä hetkistä oli se, kun kaaduin pahasti ja jouduin ambulanssilla sairaalaan. Minulta kysyttiin, että onko joku, jolle soittaa. Vastaukseni oli, että ei ole. Silti en ole varma, että onko mulla oikeutta sanoa olevani yksinäinen, kun on vieläkin yksinäisempiä kuin minä.