Moni yksinäinen kai on sitä mieltä, että yksinäisyys on pahinta silloin kun on yksinäinen muiden seurassa. Näin minullekin kävi taas eilen ja aikani yksinäisyyttäni itkettyäni päätin alkaa kirjoittamaan siitä. Täysin anonyymisti, niin, että kukaan minut tunteva ei tiedä blogin olemassaolosta. Vain siten uskallan kertoa ihan täysin, miltä tuntuu.

Mitä eilen sitten tapahtui. Työpaikallani on aika ajoin perjantaisin jonkinlaista yhdessäoloa. Olen aloittanut uusissa töissä vasta vähän aikaa sitten ja en tunne kovinkaan montaa ihmistä sieltä vielä. Edellinen perjantainen yhdessäolohetki oli juuri kun olin aloittanut, neljäntenä päivänäni. Se oli ihan kamalaa. Seisoin paikallani vartin verran miettien, mihin porukkaan menisin mukaan, enkä uskaltanut mennä yhteenkään, koska en tuntenut ketään. Kukaan ei sanonut minulle sanaakaan ja heillä näytti olevan mukavaa. Menin sitten takaisin työpöydän ääreen tekemään töitä. 

Eilen ajattelin, että nyt kun tiedän sentään jo ainakin kymmenen henkilön nimet työpaikaltani, ehkä nyt on helpompaa. Kaikki alkoikin paremmin. Menin seisoskelemaan porukkaan, josta tunsin melkein kaikki ja sanoinkin jotain. Yhtäkkiä huomasin, että kaikki ihmiset olivat lähteneet siitä porukasta muualle ja seisoin taas yksin. No, yritin vielä. Menin läheisille karkkikipoille ja siinä oli muutama henkilö, joita en tuntenut, mutta päätin rohkaistua ja sanoin jotain. Minulle jopa vastattiin ja mietin, että jes, kyllä tämä tästä. No, pari minuutin päästä huomasin taas seisoskelevani yksin. Luovutin ja menin tekemään töitä.

Ilta jatkui siten, että tiimini lähti vielä istumaan iltaa. Olin odottanut tätä aika paljon, koska saisin tutustua tiimini henkilöihin paremmin. Istuimme pöytään ja minulle jäi reunapaikka, tietysti. Vähän ajan päästä vastapäätä istunut henkilö otti tuolinsa ja meni istumaan muiden keskelle. Minä jäin siihen sitten puoliyksin ja mietin, että oikeasti, miten tässä taas näin kävi. Yritin siinä osallistua keskusteluun, mutta enpä taas kai vaan osannut. Kun en  ollut sanonut mitään puoleen tuntiin (muut puhuivat aiheesta, josta en tiedä ja ymmärrä mitään) totesin, että on ehkä aika lähteä kotiin.

Toivon, että kirjoittaminen auttaisi edes vähän siihen – yksinäisyyteen. Sillä minä olen,yksinäinen. Viime aikoina se on vain korostunut. Huomenna en luultavasti puhu kenenkään kanssa  sanaakaan. Edes kaupat eivät ole auki, niin, että voisi sanoa kassalle ”Hei” ja ”Kiitos”.

En ole uskaltanut pitää tupaantuliaisia uudessa kodissani, koska mitä sitten, jos kukaan ei tulekaan. On helpompi kestää sitä, että on yksin, kuin sitä, että odottaa, ettei olisi yksin ja sitten onkin.  Kukaan ei toki tule minua kotoa mihinkään hakemaan, mutta en enää jaksa yrittää, joten jään kotiin.